»Siinähän ne menevät. Täytyy olla tyytyväinen…»
»Jumalan kiitos, että täällä edes ovat asiat hyvin. En ole oikeastaan ollenkaan leikinlaskutuulella…»
»Sepä vahinko. Hyvä tuuli täytyy ihmisen säilyttää, oli miten oli.»
»Minulta se on loppunut, Tom. — Tiedätkö kaiken?»
»Tiedätkö kaiken…!» toisti Thomas päästäen hänen kätensä ja työntäen tuolin äkkiliikkeellä taapäin. »Taivaan Jumala, kuinka se kuuluu juhlalliselta! 'Kaiken!' Kuinka paljon tuo sana 'kaiken' sisältää. 'Mun rakkautein ja tuskain' niinhän? Kuulehan nyt…»
Tony oli vaiti. Hän loi veljeensä hämmästyneen ja syvästi loukkaantuneen katseen.
»Tuota ilmettä minä olen odottanutkin», sanoi Thomas, »sillä ilman tuota ilmettä sinä et olisi täällä. Mutta salli minun, hyvä Tony, ottaa asia yhtä kevyesti kuin sinä otat sen raskaasti, niin saat nähdä, että me täydennämme toisemme erinomaisesti…»
»Raskaasti, Thomas, raskaasti…?»
»Niin. Hyvänen aika, älkäämme näytelkö murhenäytelmää! Puhukaamme hiukan vaatimattomammin, älkäämme käyttäkö sellaisia sanoja kuin 'kaikki on lopussa', ja 'onneton Antonienne'! Ymmärrä minut oikein, Tony. Tiedät, ettei kukaan iloitse sinun tulostasi niinkuin minä. Olen jo kauan toivonut, että sinä tulisit kotona käymään, ilman miestäsi, niin että me kerran taas saisimme istua aivan en famille. Mutta se, että sinä tulet nyt ja näin, se on suuri tyhmyys, pardon, hyvä lapsi!… Niin… anna minun puhua loppuun! — Permaneder on käyttäytynyt hyvin moitittavasti, se on totta, ja minä olen myös puolestani antava hänen tietää asiasta, siitä voit olla varma…»
»Sen, miten hän on käyttäytynyt», keskeytti hänet Tony kohoten taas ylemmäksi ja pannen käden rinnalleen, »olen minä jo antanut hänen tietää liiankin hyvin! Ja enempiä neuvotteluja pidän minä hienotunteisuuteni kannalta mahdottomina!» Tämän sanottuaan hän painui taas vuoteelle ja katsoi ankarin ja liikkumattomin silmin kattoon.