»Tee se, Tom. Mutta koputa hiljaa, ettei hän pelästy, ja ole tyyni, kuuletko! Hänen hermonsa ovat epäkunnossa… Hän ei ole syönyt juuri mitään… Vatsa on taaskin levoton… Rauhoita häntä.»
Thomas meni toiseen kerrokseen, astuen tavallisuuden mukaan vain joka toiselle portaalle, ja punoi miettivästi viiksiään. Mutta ovea kolkuttaessa hänen kasvonsa kirkastuivat, sillä hän oli päättänyt suhtautua asiaan humoristisesti niin kauan kuin mahdollista.
Hän aukaisi oven kuultuaan sisältä kärsivän »sisään»-huudon ja löysi rouva Permanederin makaamassa täysissä vaatteissa vuoteella, jonka verhot olivat työnnetyt syrjään, höyhenhuisku selän takana ja vatsatippapullo vieressä yöpöydällä. Hän kääntyi hiukan, nojasi päätään käteen ja katsoi Thomakseen nyrpeästi hymyillen. Veli kumarsi hyvin syvään tehden kädellään laajan, kohteliaan liikkeen.
»Armollinen rouva… Mikä suo meille kunnian vastaanottaa pääkaupunkilaisvieraita…»
»Anna minulle suukko, Tom», sanoi Tony kohoten vuoteelta, tarjosi poskensa ja painui sitten jälleen makaamaan. »Hyvää päivää, poikaseni! Olet aivan samanlainen kuin viimeksi Münchenissä käydessäsi!»
»No, siitä sinä et taida voida sanoa mitään, rakas ystävä, näin suljettujen uutimien takana. Eikä sinun olisi tarvinnut sanoa minulle tuota kohteliaisuutta, joka tietysti tulee sinun osallesi…»
Thomas oli, pitäen sisarensa kättä omassaan, vetänyt tuolin vuoteen viereen ja käynyt istumaan. — »Sillä kuten sanottu: sinä ja Klothilde…»
»Hyi, Tom!… Mitä Thildalle kuuluu?»
»Hyvää, luonnollisesti! Madame Krauseminz pitää huolta hänestä ja ruokkii häntä niin, ettei hän kuole nälkään, josta huolimatta hän ahtaa itseensä ruokaa torstaisin aivan kuin koko seuraavan viikon varalta…»
Tony nauroi niin sydämellisesti, ettei Tom ollut kuullut hänen nauravan siten pitkiin aikoihin, mutta se päättyi huokaukseen ja hän kysyi: »Entä miten käyvät kauppahuoneen asiat?»