Hän osoitti leuallaan pientä punottua koppaa, atlassinauhoin koristettua asetinta, jossa konsulitar viime aikoina oli säilyttänyt käsitöitään.
»Olen hankkinut sen», vastasi vanha rouva, »tarvitsen sellaista.»
»Se on hieno!…» sanoi Tony katsellen asetinta kallella päin. Konsulitarkin antoi katseensa viipyä siinä, mutta huomaamattaan, syviin ajatuksiin vaipuneena.
»No, rakas Tony», sanoi hän viimein ojentaen vielä kerran kätensä tytärtään kohti, »olkootpa asiat miten hyvänsä, sinä olet kotona ja olet sydämellisesti tervetullut, lapseni. Tyynin mielin on helpompi puhua asioista… Riisu päällysvaatteet, mene huoneeseesi ja ole rauhallinen… Ida?!» huusi hän ääntään korottaen ruokasaliin. »Katso, että madame Permanederille ja Erikalle katetaan paikka pöydässä, ole hyvä!»
KYMMENES LUKU.
Tony oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa heti aterian jälkeen, sillä ruokaillessa oli konsulitar vahvistanut todeksi hänen otaksumansa, että Thomas tiesi hänen tulostaan… eikä hän tuntunut erittäin palavasti haluavan tavata veljeään.
Kello kuusi iltapäivällä tuli konsuli taloon. Hän lähti maisemahuoneeseen, jossa hänellä oli pitkä neuvottelu äitinsä kanssa.
»Missä tilassa hän on?» hän kysyi. »Miten hän käyttäytyy?»
»Voi, Tom, minä luulen, ettei hän suostu sovintoon… Hyvä Jumala, hän on niin kovin kiihtynyt… Ja sitten se sana… kunpa minä tietäisin sen sanan, jonka hänen miehensä on sanonut…»
»Minä menen hänen luokseen.»