»En minä aiokaan!… En koskaan…!» huusi rouva Permaneder kohottaen äkkiä päänsä, katsoen hurjistuneesti äitiinsä itkettyneillä silmillään ja painaen taas yhtä nopeasti päänsä alas tämän helmoihin. Konsulitar ei ollut kuulevinaan tuota huudahdusta.
»— Mutta mikä on tehty, se on tehty», jatkoi hän äänekkäämmin, kääntäen hitaasti päätään… »Ja nyt sinä voit keventää sydämesi ja kertoa minulle kaiken. Saamme sitten nähdä mitä rakkaus, anteeksianto ja viisaus voivat aikaansaada asian parantamiseksi.»
»En koskaan!» sanoi Tony uudestaan. »En koskaan!» Mutta sitten hän alkoi kertoa. Ja vaikka kaikesta ei voinut saada selvää, koska hän puhui konsulittaren avaran villapuvun laskoksiin ja koska hänen sanansa tulivat sysäyksittäin, äärimmäisen vihan huudahdusten keskeyttäminä, ymmärsi konsulitar kuitenkin, asian laidan olleen tällaisen:
Kuluvan kuukauden 24:n ja 25:n päivän välisenä yönä keskiyön aikaan oli madame Permaneder, jolla päivällä oli ollut vatsahermohäiriöitä ja joka oli mennyt hyvin myöhään levolle, herännyt keveästä unesta. Syy siihen oli portaista kuuluva jatkuva melu, hillitty, salaperäinen melu, jonka synnytti portaiden narina, yskivä naurunkikatus, tukahtuneet torjuvat sanat ja merkilliset ähkyvät ja korisevat äänet… Ei saattanut olla hetkeäkään epätietoinen tuon nielun laadusta. Rouva Permaneder oli tuskin unenpöpperöstä selvittyään ymmärtänyt asian, tuntenut veren pakenevan poskiltaan ja syöksähtävän sydämeen, joka puristui kokoon ja alkoi lyödä raskaasti ja ahdistavasti.
Pitkän, julman minuutin oli hän maannut kuin tajuttomana ja halvattuna paikallaan, mutta kun ei tuo häpeällinen melu lakannut, oli hän sytyttänyt kynttilän vapisevin käsin, noussut epätoivon, inhon ja suuttumuksen valtaamana vuoteestaan, temmannut oven auki ja mennyt kynttilä kädessä, paljaat tohvelit jalassa portaiden läheisyyteen, noiden »taivaanportaiden», jotka johtivat kadulta suoraan ensimmäiseen kerrokseen. Ja siellä, taivaanportaiden ylimmillä askelmilla, oli hän nähnyt omin silmin kohtauksen, jonka hän jo edeltäpäin makuuhuoneessa maatessaan oli aavistanut kuunnellessaan tuota epäilemätöntä melua kauhun laajentamin silmin… Se oli ollut painiskelua, luvatonta, epäsiveellistä vääntelehtimistä keittäjätär Babetten ja herra Permanederin välillä. Tyttö, jolla oli avainkimppu ja kynttilä kädessä, sillä hänellä oli myöhäisestä ajasta huolimatta ollut jotakin toimittamista talossa, oli rimpuillut sinne tänne koettaen vastustaa talon herraa, joka, lakki takaraivolla, oli pitänyt häntä syleilyssään koettaen painaa hylkeenviiksensä hänen kasvoihinsa, mikä pari kertaa onnistuikin… Antonien ilmestyessä oli Babette huutanut: »Jesses, Maria. Joseph!» jonka herra Permaneder oli toistanut päästäen tytön irti — ja samassa kun tyttö oli hävinnyt, oli mies, käsivarret, pää ja hylkeen viikset riippuen seisonut vaimonsa edessä höpisten järjettömästi: »Mikä jahti!… Voi sun vietävä!»…
Kun vaimo viimein rohkeni nostaa katseensa, ei hän ollut enää näkyvissä. Mutta makuukamarissa mies oli löytänyt vaimonsa puoleksi istuvassa, puoleksi makaavassa asennossa vuoteella ja kuullut tämän hokevan epätoivoisesti nyyhkyttäen: »häpeä, häpeä». Hän oli jäänyt velttona oven suuhun, nojaten sen pieleen, nytkäytellyt hartioitaan eteenpäin kuin töytäistäkseen Tonya rauhoittavasti kylkeen ja sanonut: »Mitä joutavia! Äh, mitä joutavia, Tonerl! Näetkös, Ramsaun Franzl vietti nimipäiviä… ja me oltiin kaikki vähän humalassa… Mutta hänestä leviävä väkevä alkoholin haju oli saanut Tonyn inhon kohoamaan huippuunsa. Hän ei enää nyyhkinyt, hän ei ollut enää heikko ja neuvoton, vaan oli koko luontonsa voimalla ja epätoivon vimmalla syytänyt miehensä silmille inhonsa, syvimmän halveksumisensa… Herra Permaneder ei ollut jäänyt sanattomaksi. Hänen päänsä oli ollut kuuma, sillä hän ei ollut kallistanut ystävänsä Ramsaun Franzl'in kunniaksi vain monta 'kannua' olutta, vaan juonut samppanjaakin, ja maksoi nyt takaisin vihasta puhkuen. Siitä oli syntynyt metakka, ja se oli paljon hirveämpi sitä kohtausta, joka oli syntynyt silloin, kun herra Permaneder oli ilmoittanut tahtovansa asettua liiketoimista rauhaan. Rouva Antonie oli kääräissyt kokoon vaatteensa ja vetäytynyt arkihuoneeseen… Mutta hänen jälkeensä oli kaikunut sana, sana, jota hän ei tahtonut toistaa, joka ei milloinkaan ollut tuleva hänen huuliensa yli, sana… sana…»
Tämä oli sen tunnustuksen pääsisältö, jonka rouva Permaneder purki äitinsä helmoihin. Mutta tuota »sanaa», »sanaa», joka oli juuttunut hänen sisimpäänsä tuona kauhun yönä, ei hän voinut unohtaa enempää kuin myöskään toistaa, ei vaikka mikä olisi ollut, vakuutti hän inttäen, vaikka konsulitar ei edes koettanut pakottaa häntä ilmaisemaan sitä, huojutti vain hitaasti ja miettivästi päätään katsoen alas Tonyn kauniiseen ruskeaan tukkaan.
»Vai niin», hän sanoi, »minun on täytynyt kuulla ikäviä asioita, Tony. Ja ymmärrän kaiken aivan hyvin, pikku tyttö-parkani, sillä minä en ole ainoastaan sinun äitisi, vaan myös nainen kuten sinä… Huomaan nyt, kuinka oikeutettu sinun tuskasi on, kuinka suuresti miehesi on hetken heikkoudessa unohtanut velvollisuutensa sinua kohtaan…»
»Hetken heikkoudessa?» huusi Tony. Hän hypähti pystyyn, astui pari askelta taaksepäin ja kuivasi kuumeisesti silmiään. »Sanoitko: hetken heikkoudessa, äiti?… Hän on unohtanut kaiken, mitä hän on velkaa meidän nimellemme… hän ei ole ymmärtänyt sitä alusta alkaenkaan! Onko sellainen mikään mies joka asettuu laiskuuteen saatuaan haltuunsa vaimonsa omaisuuden! Onko se mies, jolla ei ole kunnianhimoa, pyrkimystä, päämäärää, jonka suonissa ei juokse veri, vaan paksu mallas- ja humalapuuro… niin, se on aivan varma!… ja joka sen lisäksi antautuu sellaisiin alhaisuuksiin kuin hänen kohtauksensa Babetten kanssa oli ja joka voi kehnouttaan moitittaessa sanoa sanan… sanan…»
Hän oli taas muistanut tuon sanan, jota hän ei tahtonut toistaa. Mutta äkkiä hän astui askeleen eteenpäin ja sanoi odottamattoman rauhallisella ja ihailevalla äänellä: »Miten sievä. Mistä tuo on tullut?»