»Kolmentoista, isoäiti…»
»Hyvänen aika! Iso neiti…»
Ja hän suuteli Tonyn pään yli pikku tyttöä ja sanoi sitten: »Mene Idan kanssa yläkertaan, lapseni, pian rupeamme syömään. Me puhelemme nyt ensin äidin kanssa.»
He jäivät kahden.
»No, rakas Tony! Etkö voisi lakata itkemästä. Kun Jumala lähettää meille koettelemuksen, on meidän kestettävä se tyynin mielin. Kanna ristisi, on sanottu… Mutta etkö sinäkin tahdo ensin mennä ylös, levätä vähän, virkistyä ja sitten tulla alas? Hyvä Idamme on laittanut kuntoon sinun huoneesi… Kiitän sähkösanomasta. Se säikäytti meidät pahanpäiväisesti…» Hän keskeytti puheensa, sillä hänen helmoistaan kuului väristen ja tukahtuneesti: »Hän on kelvoton mies… kelvoton… kelvoton mies…»
Rouva Permaneder ei päässyt eroon tuosta voimakkaasta sanasta. Se näytti täyttävän koko hänen olemuksensa. Hän painoi kasvonsa entistä lujemmin konsulittaren helmaan ja puristi tuolilla olevan kätensä nyrkkiin.
»Tarkoitatko sillä miestäsi, rakas lapsi?» kysyi vanha rouva pienen vaitiolon jälkeen. »Minun ei pitäisi ajatella näin, tiedän sen, mutta en voi ajatella muuta, Tony. Onko Permaneder tehnyt sinulle pahaa? Onko sinulla valittamista?»
»Babett…!» nyyhkytti rouva Permaneder… »Babett…!»
»Babette?» toisti konsulitar kysyvästi… Sitten hän nojautui taapäin, ja hänen vaaleat silmänsä harhailivat ympäri huonetta. Nyt hän tiesi mistä oli kysymys. Syntyi vaitiolo, jonka keskeyttivät vain Tonyn yhä harvemmat nyyhkytykset.
»Tony», sanoi konsulitar hetken kuluttua, »huomaan, että sinulla on todellakin huolen aihetta… valituksen syytä… Mutta oliko tarpeellista ilmaista tuo valitus näin kiihkeästi? Oliko matka Münchenistä tänne välttämätön, lisäksi Erikan kanssa? Ihmiset, jotka ovat meitä kahta ymmärtämättömämmät, voivat luulla, ettet sinä aio koskaan palata miehesi luo…?»