Ulosmennessään, seisoessaan käsi ovenrivassa, sanoi hän: »Niin, äiti, meidän täytyy odottaa. Koska hän luultavasti ei aio hyökätä taloon myöhään yöllä, tapahtuu se kai huomisen päivän kuluessa. Ilmoittakaa minulle…»
Konsulitar odotti tunnin toisensa jälkeen. Hän nukkui hyvin huonosti yöllä, soitti luokseen Ida Jungmannin, joka nyt nukkui välikerroksen viimeisessä huoneessa hänen huoneensa vieressä, antoi tämän valmistaa sokerivettä ja istui pitkän aikaa käsityötä tehden vuoteessaan. Seuraava aamu kului myös huolestuneen jännityksen vallassa. Aamiaisella sanoi konsuli, että jos Tony tulisi, saattoi hän tulla vain Büchenistä tulevalla junalla kello kolme ja kolmekymmentäkolme iltapäivällä. Sanottuun aikaan istui konsulitar »maisemahuoneessa» ikkunan luona koettaen lukea kirjaa, jonka mustissa nahkakansissa oli kultainen palmun oksa.
Oli samanlainen päivä kuin eilen: kylmä, sumuinen ja tuulinen; kirkkaan takorautaisen uuninristikon takana räiskyi tuli. Vanha rouva rupesi vapisemaan ja katsoi ulos joka kerran kun kuului pyörien rätinää. Ja sitten tasan kello neljä, kun hän ei enää ajatellut koko asiaa, vaan oli melkein unohtanut tyttärensä, syntyi talon edustalla liikettä… Hän kääntyi äkkiä ikkunaan päin, pyyhki pitsinenäliinallaan huurun ikkunasta, näki, että alhaalla seisoivat vaunut, ja kuuli samassa jo ääntä portaista. Hän tarttui tuolin käsipuihin noustakseen ylös, mutta muutti mieltä, vaipui takaisin ja käänsi melkein luotaantyöntävän näköisenä päänsä tytärtään kohti, joka tuli sisään syöksyen, Erika Grünlichin jäädessä seisomaan Ida Jungmannin kanssa ovelle.
Rouva Permaneder oli puettu turkisreunaiseen kauhtanaan ja pitkulaiseen huopahattuun, jossa oli harso. Hän oli kalpea ja rasittuneen näköinen, hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen ylähuulensa vapisi, kuten ennen lapsena hänen itkiessään. Hän kohotti käsivartensa, antoi niiden taas vaipua ja luhistui sitten polvilleen äitinsä eteen kätkien kasvonsa vanhan rouvan liepeisiin ja alkaen katkerasti itkeä. Tämä kaikki vaikutti siltä kuin olisi hän tullut yhteen hengenvetoon Münchenistä — ja saavuttanut vihdoin pakonsa päätekohdan viimeisin voimin, pelastuneena. Konsulitar oli hetken aikaa vaiti.
»Tony!» sanoi hän sitten lempeästi nuhdellen, veti varovasti esiin pitkän neulan, joka kiinnitti rouva Permanederin hatun hiuksiin, laski hatun ikkunalaudalle ja silitti hellästi ja rauhoittaen tyttärensä paksua, vaaleanruskeata tukkaa.
»Mikä sinun on?… Mitä on tapahtunut, lapseni?»
Mutta nyt häneltä vaadittiin kärsivällisyyttä, sillä kesti jotakuinkin kauan ennenkuin tuohon kysymykseen tuli vastaus.
»Äiti», sai rouva Permaneder sanotuksi… »Äiti!» Mutta siihen sekin katkesi.
Konsulitar kohotti päänsä lasiovea kohti ja kietoen toisen kätensä tyttärensä ympärille ojensi hän toisen tyttärentytärtään kohti, joka seisoi hämillään ovella, etusormi huulella.
»Tule tänne lapsi; tule sanomaan päivää. Sinusta on tullut iso tyttö ja sinä olet terveen näköinen, Jumalan kiitos. Miten vanha sinä nyt oletkaan, Erika?»