Thomas teki raukeasti torjuvan liikkeen kädellään, pidellen toisella pitkulaista ovenripaa, ja sanoi: »En suinkaan.»
Tony ojensi kätensä häntä kohti ja painoi pään olkaa vasten.
»Tule tänne, Tom… sinun sisarestasi ei tunnu helpolta, kaikki kääntyy pahoin päin… Eikä hänellä ole tällä hetkellä turvaa kenestäkään…»
Veli palasi ja tarttui hänen käteensä, syrjäkarin hiukan välinpitämättömästi ja väsyneesti, katsomatta häneen.
Äkkiä alkoi Tonyn ylähuuli väristä…
»Sinun täytyy nyt ponnistaa eteenpäin yksin», sanoi sisar. »Christianista ei taida tulla mitään kunnollista, ja minä olen lopussa… olen menettänyt kaiken… en voi enää toimittaa mitään… minun täytyy jo syödä teidän armoleipäänne, minun, hyödyttömän naisen. En olisi luullut, että olin epäonnistuva niin täydellisesti tahtoessani olla sinun apunasi, Tom! Nyt sinun täytyy näyttää aivan yksin, että me Buddenbrookit emme hellitä… Jumala olkoon kanssasi.»
Kaksi isoa, kirkasta lapsenkyyneliä vieri hänen poskiaan pitkin, joiden ihossa alkoi näkyä pieniä epätasaisuuksia.
YHDESTOISTA LUKU.
Tony ei vitkastellut, vaan ryhtyi heti ajamaan asiaansa. Toivoen, että hän rauhoittuisi, tulisi järkiinsä ja muuttaisi mieltään, oli konsuli vaatinut häneltä tähän asti vain yhtä: että hän pysyisi tyynenä eikä liikkuisi talosta, enempää kuin pikku Erikakaan. Kaikki saattoi vielä kääntyä hyväksi… Kaupungilla ei aluksi tullut saada tietää mitään. Sukukokouspäivä, torstai, peruutettiin.
Mutta jo toisena päivänä rouva Permanederin tulosta sai tohtori Gieseke hänen kädestään lähteneen kutsun saapua Mengstrasselle. Tony otti hänet vastaan yksin ensimmäisen kerroksen käytävän keskihuoneessa, jonne oli tehty tuli ja jonne hän oli järjestänyt varalta mustepullon, kirjoitusvehkeet ja aika pakan konttorista tuomaansa kaksitaitteista paperia. He istuutuivat nojatuoleihin…