»Voi teitä, isä, joko te taas teette pilaa pyhistä asioista!…»
Istuttiin »maisemahuoneessa», vanhan Mengstrassen varrella sijaitsevan avaran rakennuksen ensi kerroksessa, jonka toiminimi Johan Buddenbrook oli ostamalla hankkinut itselleen joku aika sitten, mutta jossa perhe ei vielä ollut asunut kauan. Vahvat kimmoisat seinäpaperit, jotka seinästä erotti tyhjä ala, olivat koristetut suurilla maisemakuvilla; ne olivat väriltään vaaleat samoin kuin ohut, pehmeä lattiamatto, joka peitti koko lattian, ja niissä oli 18:nnen vuosisadan maun mukaisia idyllejä: hilpeitä viininkorjaajia, ahkeroita peltomiehiä, nauhoilla koristettuja paimentyttöjä, jotka istuivat peilikirkkaan veden rannalla, sylissään puhtoinen karitsa, tai suutelivat lemmekkäitä paimenia… Maisemia valaisi enimmäkseen kellertävän auringonlaskun hohde, joka sointui hyvin yhteen valkoisten huonekalujen ja molempien ikkunoiden keltasilkkisten uutimien kanssa.
Huoneen suuruuteen katsoen ei huonekaluja ollut varsin paljon. Pyöreä pöytä ohuine, suorine ja keveästi kullalla koristettuine jalkoineen ei ollut sohvan edessä, vaan vastakkaisen seinän vierustalla pienen harmonion kohdalla, jonka kannella näkyi huilukotelo.
Paitsi seinän viereen säännölliseen järjestykseen asetettuja jäykkiä nojatuolia ei huoneessa sitten ollut muuta kuin pieni ikkunan alla oleva ompelupöytä ja sohvan vastassa hienotekoinen loistokirjoituspöytä, joka oli täynnä koruesineitä.
Ikkunain kohdalla olevan lasioven takaa häämötti hämärä pylväskäytävä,ja tulijasta vasemmalla oleva korkea valkoinen kaksoisovi johti ruokasaliin. Mutta toisella seinällä olevassa puolipyöreässä syvennyksessä räiskyi takkatuli taidokkaasti tehdyn valurautaisen uuniristikon takana.
Oli näet aikainen talvi. Jo nyt, lokakuun puolivälissä, olivat kadun toisella puolen Marian-kirkon tarhaa ympäröivät pienet lehmukset aivan keltaiset, ja jykevien goottilaisten kaarien ja nurkkauksien komeroissa vinkui tuuli ja vihmoi kylmää tihkusadetta. Madame Buddenbrook vanhemman mieliksi olivat talvi-ikkunat jo asetetut sijoilleen.
Oli torstaipäivä, päivä, jolloin suku säännönmukaisesti joka toinen viikko kokoontui yhteen; mutta tänään oli paitsi suvun kaupungissa asuvia jäseniä kutsuttu myös pari ystävää vaatimattomalle päivällisaterialle, ja perhe istui nyt kello neljän tienoissa hämärässä vieraitaan odotellen…
Pikku Antonie ei ollut antanut isoisän aiheuttaman häiriön estää mäenlaskua, hän oli vain työntänyt nyrpeissään muutenkin ulkonevan ylähuulensa entistä ulommaksi. Hän oli saapunut »Jerusalemin vuoren» alle, mutta voimatta pysähdyttää vinhaa menoa antoi hän kelkan liukua kappaleen matkaa yli maalin…
»Amen», sanoi hän, »minäpä tiedän jotakin, isoisä!»
»Hän tietää jotakin!» huudahti vanha herra ikäänkuin olisi ollut aivan pakahtua uteliaisuuteen. »Oletkos kuullut kummempaa, äiti? Hän tietää jotakin! Eikö nyt kukaan voi sanoa…»