»Kun taivaassa on lämmin, lyö salama alas», sanoi Tony vahvistaen joka sanan päännyökkäyksellä, »mutta kun taivaassa on kylmä, lyö ukkonen alas!»
Tämän jälkeen pani hän käsivarret ristiin rinnalle ja katsoi voitonvarmasti toisten nauraviin kasvoihin. Mutta herra Buddenbrook vihastui tuosta viisaudesta ja tahtoi kaikin mokomin tietää, kuka oli opettanut lapselle mokoman typeryyden, ja kun kävi ilmi, että sen oli tehnyt Ida Jungmann, äskettäin lapsia varten hankittu Marienwerderistä kotoisin oleva mamsseli, täytyi konsulin käydä puolustamaan Idaa.
»Te olette liian ankara, isä. Miksi ei lapsi tuossa iässä saisi pitää omia ihmeellisiä kuvittelujaan…»
»Excusez, mon cher!… Mais c'est une jolie! Tiedäthän, ettei moinen lapsen järjen pilaaminen minua miellytä. Vai ukkonen lyö alas. Lyököönkin paikalla! Mokoma preussitär…»
Asianlaita oli se, ettei vanha herra suvainnut Ida Jungmannia. Hän ei ollut mikään ahdasjärkinen mies. Hän oli nähnyt palasen maailmaa, oli tehnyt Preussin armeijan hankkijana anno 1813 nelivaljakolla viljanostomatkan Etelä-Saksaan, hän oli käynyt Amsterdamissa ja Pariisissa eikä suinkaan, valistunut mies kun oli, halveksinut kaikkea, mikä oli ulkopuolella hänen vanhatyylisen synnyinkaupunkinsa piirin. Mutta milloin ei ollut kysymys kauppasuhteista, oli hän säätykysymyksissä suuremmassa määrin kuin hänen poikansa konsuli taipuvainen vetämään selvät rajat ja kohtelemaan vieraita loitontavasti. Ja kun hänen lapsensa toivat eräältä matkaltaan taloon tämän nuoren länsipreussiläisen, vasta kaksikymmenvuotisen tytön — orvon, jonka isä, muuan majatalonomistaja, oli kuollut vähää ennen Buddenbrookien tuloa Marienwerderiin — oli konsuli saanut kestää hurskaan tekonsa johdosta aika nujakan isänsä kanssa, ja vanha herra oli tällöin puhunut pelkkää ranskaa ja alasaksaa… Muuten oli Ida Jungmann osoittautunut taitavaksi taloudenpidossa ja lasten hoidossa ja soveltui kuuliaisuutensa ja preussiläisten arvokäsitteittensä vuoksi erinomaisesti asemaansa tässä talossa. Hänellä oli ylimysmieliset periaatteet ja hän osasi tehdä hiuksenhienon erotuksen parhaimpien ja lähinnä parhaimpien piirien, keskiluokan ja alemman keskiluokan välillä, oli ylpeä siitä, että kuului parhaimpien piirien uskollisiin palvelijoihin, eikä olisi suonut Tonyn seurustella sellaisten koulutovereiden kanssa, jotka hänen mielestään kuuluivat vain lähinnä parhaimpaan keskiluokkaan…
Samassa näkyi preussitär pylväskäytävässä ja astui sisään lasiovesta. Hän oli kookas, kulmikas, mustiin puettu tyttö, jolla oli sileäksikammattu tukka ja rehelliset kasvot. Hän talutti pikku Klothildea, tavattoman laihaa, kukikkaaseen karttuunimekkoon puettua lasta, jolla oli kiilloton, harmaaseen vivahtava tukka ja hiljainen ikäneidon ilme. Hän kuului erääseen aivan varattomaan Buddenbrook-suvun haaraan, oli Rostockissa asuvan vanhan herra Buddenbrookin veljenpojan tytär, ja hänet oli kasvatettu talossa siksi, että hän oli aivan samanikäinen kuin Antonie ja muuten nöyräluontoinen lapsi.
»Kaikki on valmista», sanoi mamsseli Jungmann. »Klothilde on auttanut ahkerasti keittiössä, Trinan ei ole tarvinnut tehdä juuri mitään…» Hän kurahutti r:n hullunkurisesti kurkussa, sillä hän ei alunpitäen ollut osannut lausua sitä lainkaan.
M. Buddenbrook kaularöyhelöineen hymyili pilkallisesti Idan oudolle ääntämiselle, mutta herra konsuli silitti pienen sukulaisensa poskea ja sanoi:
»Se on oikein, Thilda. 'Rukoile ja tee työtä', kuuluu käsky. Meidän Tonymme saisi ottaa oppia siitä. Hän on aivan liian halukas joutilaisuuteen ja vallattomuuksiin…»
Tony painoi alas päänsä ja katsoi alta kulmain isoisään, sillä hän tiesi tämän tapansa mukaan puolustavan häntä.