»Ja tämä on meidän poikamme. Sellainen hänestä on tullut…»
»Hyvä Jumala, Jean, sinun isäsi olisi nauranut koko asialle… Ja jos kerrot sen ensi torstaina vanhempieni luona, on se huvittava isää rajattomasti…»
Nyt kavahti konsuli seisoalleen. »Haa! Aivan niin! Se tulee varmasti huvittamaan häntä, Bethsy! Hän on iloitseva siitä, että hänen liikkuva verensä ja paheksuttavat taipumuksensa eivät esiinny ainoastaan Justuksessa, tuossa… seurasankarissa, vaan myöskin hänen tyttärensäpojassa… peijakas, — sinä pakoitat minut lausumaan näin voimakkaan sanan! Hän on käynyt tuota naista tapaamassa! Hän käyttää taskurahansa tuon tyttöletukan hyväksi —! Hän ei itse ymmärrä asiaa, se on totta, mutta taipumukset näkyvät jo! Taipumukset näkyvät!…»
Tämä oli paha tapaus, oli toki. Ja konsuli oli sitä enemmän kiihtynyt, kun ei Tonykaan, kuten sanottu, käyttäytynyt mallikelpoisesti. Tosin hän vuosien kuluessa jätti rauhaan kalpean tanssivan miehen eikä käynyt enää Nukke-Liisan ovella; mutta hän nakkasi yhä päättävämmin niskojaan ja hänessä ilmeni, varsinkin hänen palattuaan kesän jälkeen isovanhempien luota, vahva taipumus kopeuteen ja turhamaisuuteen.
Eräänä päivänä yllätti konsuli hänet surukseen lukemassa Claurensin »Mimiliä» yhdessä mamsseli Jungmannin kanssa: hän selaili kirjaa, oli vaiti ja sulki sen ainiaaksi. Pian tämän jälkeen selvisi, että Tony — Antonie Buddenbrook — oli ollut kävelemässä erään kimnasistin, veljiensä ystävän, kanssa kahdenkesken Burgtorin edustalla. Rouva Stuht, sama, joka seurusteli parhaimmissa piireissä, oli huomannut heidät ja lausunut, ollessaan vaatteen ostossa Möllendorpfilla, että nyt näkyi jo myöskin mamsseli Buddenbrook olevan siinä iässä, jolloin… ja senaattorin rouva oli kertonut tästä konsulille hilpein mielin. Sitten huomattiin myös, että mademoiselle Tony haki ja vei pieniä kirjeitä Burgtorin takana kasvavien vanhojen, onttojen puiden koloihin, kirjeitä, joita sama kimnasisti oli kirjoitellut hänelle taikka hän kimnasistille. Kun tämä oli tullut ilmi, huomattiin tarpeelliseksi panna viisitoistavuotias Tony ankaramman valvonnan alaiseksi ja toimittaa hänet neiti Weichbrodtin omistamaan täysihoitohan Mühlenbrinckin 7:ään.
SEITSEMÄS LUKU.
Therese Weichbrodt oli kyttyräselkäinen, niin kauhean kyttyräselkäinen, ettei hän ollut paljon pöytää korkeampi. Hän oli 41:n vuoden ikäinen, mutta koska hän ei ollut koskaan pannut huomiota ulkonaiseen viehättävyyteen, kulki hän puettuna 60-, 70-vuotiaan tavoin. Hänen harmaiden, täytettyjen korvakiharoittensa päällä oli myssy, jonka vihreät nauhat riippuivat hänen kapeilla lapsen-olkapäillään, eikä hänen köyhässä, mustassa puvussaan ollut milloinkaan nähty minkäänlaista koristusta… lukuunottamatta suurta soikeata porsliinista rintaneulaa, johon oli maalattu hänen äitinsä kuva.
Pienellä neiti Weichbrodtilla oli viisaat, terävät, ruskeat silmät, hienosti kaartuva nenä ja kapeat huulet, jotka hän saattoi puristaa kiinni mitä ankarimmin… Yleensä kuvasti hänen vähäinen olentonsa ja jokainen hänen liikkeensä pontevuutta, joka vaikutti hullunkuriselta, mutta myöskin kunnioitustaherättävältä. Siihen oli osaltaan myös syynä hänen puhetapansa. Hän liikutti puhuessaan vilkkaasti ja sysäyksittäin alaleukaansa, ravisti painokkaasti päätään ja käytti muuten virheetöntä kieltä, lausuen joka konsonantin selvästi, varmasti ja huolellisin korostein. Vokaalien sointua hän jopa liioitteli; hän ei esimerkiksi sanonut »leipäpala», vaan »läipäpala» tai melkein »laipapala», eikä huutanut itsepintaisesti haukuskelevalle koiralleen »Bobby», vaan »Babby». Ja kun hän sanoi jollekin oppilaalle: »Lapsi, älä ole tohma!» napahuttaen samalla koukistetulla etusormellaan kaksi kertaa pöytään, ei se ollut tekemättä vaikutusta. Ja kun mademoiselle Popinet, ranskatar, otti kahvia juotaessa liian paljon sokeria, katsoi neiti Weichbrodt niin merkitsevästi kattoon, rummuttaen sormillaan pöytää ikäänkuin pianoa soittaen, ja sanoi: »Minä ottaisin koko astian!», että mademoiselle Popinet punastui korviaan myöten…
Lapsena — oi hyvä Jumala miten pikkuruikkuiselta hän olikaan mahtanut näyttää lapsena! — oli Therese Weichbrodt nimittänyt itseään »Sesemiksi», ja tuon ristimänimensä väännöksen hän oli säilyttänyt, sallien parhaiden ja ahkerimpien oppilaiden, niin sisä-, kuin ulko-oppilaiden, kutsua häntä siksi. »Sano minua Sesemiksi, lapsi», sanoi hän heti ensi päivänä Tony Buddenbrookille, suudella napsahuttaen tätä kevyesti otsalle… »Minä pidän siitä nimestä.» Hänen vanhemman sisarensa madame Kethelsenin nimi oli Nelly.
Madame Kethelsen, noin 48 vuoden ikäinen nainen, oli jäänyt miehensä kuoltua aivan varattomaksi, asui sisarensa luona pienessä huoneessa toisessa kerroksessa ja söi yhteisessä pöydässä Hän kävi puettuna samoin kuin Sesemi, mutta oli, päinvastoin kuin hänen sisarensa, tavattoman pitkä; hänen laihoissa ranteissaan oli villaiset kalvokkaat. Hän ei ollut opettajatar eikä osannut olla ankara; hänen olemuksensa säteili hyvänsuopuutta ja hiljaista iloa. Jos joku neiti Weichbrodtin hoidokeista oli tehnyt kepposen, purskahti hän hyväntahtoiseen, sydämellisyydessään melkein valittavaan nauruun, kunnes Sesemi kopautti pöytään ja huudahti »Nelly!» niin tuimasti että se kaikui melkein kuin »Nally», jolloin sisar vaikeni arasti.