Madame Kethelsen totteli nuorempaa sisartaan, antautui tämän toruttavaksi kuin lapsi, ja totta puhuen Sesemi halveksi häntä sydämensä pohjasta. Therese Weichbrodt oli lukenut, voipa miltei sanoa oppinut nainen, jonka oli täytynyt kestää pienet vakavat ottelunsa voidakseen säilyttää lapsenuskonsa, uskonnollisuutensa ja luottamuksen siihen, että hän ylhäällä saa kerran korvauksen ankarasta, kieltäymyksellisestä elämästään. Madame Kethelsen sitävastoin oli oppimaton, viaton ja yksinkertainen ihminen. »Nelly on niin hyvä!» sanoi Sesemi. »Hyvä Jumala, hän on aivan kuin lapsi; hän ei ole milloinkaan tuntenut epäilystä, ei milloinkaan taistellut; onnellinen ihminen…» Tämäntapaiset arvostelut sisälsivät yhtä paljon halveksimista kuin kateutta, ja tuo oli heikko, joskin anteeksiannettava puoli Sesemin luonteessa.
Puutarhan ympäröimän tiilisen pienen etukaupunkirakennuksen ensi kerros sijaitsi korkealla, ja siinä olivat opetushuoneet ja ruokasali: toisessa kerroksessa ja ylisillä olivat makuu huoneet. Neiti Weichbrodtin holhokkeja ei ollut monta, sillä täysihoitolaan otettiin vain isompia tyttöjä, eikä siinä ollut ulko-oppilaitakaan varten muuta kuin kolme ensimmäistä luokkaa; Sesemi valvoi myös tarkoin, että hänen taloonsa tuli vain ensiluokkaisten perheiden tyttäriä… Tony Buddenbrook oli, kuten jo mainitsimme, otettu avosylin vastaan; illalliseksi oli Therese tuonut pöytään »bischofia», punaista, imelää punssia, joka juotiin kylmänä ja jonka valmistamisessa hän oli mestari… »Vielä tilkka beschafia?» kysyi hän ravistaen päätään sydämellisesti… ja se kuulosti niin viekoittelevalta, ettei kukaan pannut vastaan.
Neiti Weichbrodt istui kahden sohvatyynyn päällä pöydän yläpäässä ohjaten aterian kulkua toimekkaasti ja valppaasti; hän saattoi oikaista viallisen vartalonsa suoraksi, napauttaa varoittaen pöytään, huudahtaen »Nally!» tai »Babby!» taikka nujertaa m:lle Popinet'n yhdellä ainoalla katseella, jos tämä oli ollut aikeissa siirtää lautaselleen kaiken hyytelön kylmänä syötävän vasikanpaistin ympäriltä. Tonyn paikka oli kahden toisen sisäoppilaan välissä, Armgard von Schillingin, vaalean, rotevan, mecklenburgilaisen tilanomistajan tyttären, ja Gerda Arnoldsenin, joka oli kotoisin Amsterdamista ja oli hienon ja vierasmaalaisen näköinen paksuine kuparinruskeine hiuksineen, lähellä toisiaan olevine ruskeine silmineen ja valkoisine, kauniine, hiukan ylpeine kasvoineen. Häntä vastapäätä lörpötteli ranskatar, joka oli neekerin näköinen ja jolla oli suuret kultaiset korvarenkaat. Pöydän toisessa päässä istui laiha englannitar, miss Brown, joka myös asui talossa.
Tutustuminen kävi pian Sesemin bischofin avulla. M:lle Popinet kertoi, että häntä taas viime yönä oli vaivannut painajainen… Ah, quel horreur! Hän huusi silloin tavallisesti: »Apuu, apuu! Varkaat, varkaat!» säikyttäen kaikki toiset vuoteista. Saatiin myös tietää, ettei Gerda Arnoldsen soittanut pianoa kuten toiset, vaan viulua, ja että hänen isänsä — hänen äitinsä ei ollut enää elossa — oli luvannut hänelle oikean stradivariuksen. Tony ei ollut soitannollinen; vain harva Buddenbrookeista oli. Krögereistä ei kukaan. Hän ei edes osannut koraaleja, joita soitettiin Marian-kirkossa… Oi, Amsterdamin Nieuve Kerkin uruissa oli aivan vox humana, ihmisäänen sointu, joka kuului ihanalta! — Armgard von Schilling taas kertoi kotitalonsa lehmistä.
Armgard oli ensi hetkestä tehnyt syvimmän vaikutuksen Tonyyn, ja tämä oli myös ensimmäinen aatelistyttö, jonka kanssa hän oli joutunut tekemisiin. Mikä onni saada olla nimeltään von Schilling! Tonyn vanhemmat omistivat kaupungin kauneimman vanhan talon, ja hänen isovanhempansa olivat hyvin hienoa väkeä; mutta heidän nimensä oli siitä huolimatta vain »Buddenbrook» ja »Kröger», ja se oli suuri vahinko. Hienon Lebrecht Krögerin tyttärentytär ihaili palavasti Armgardin aateliutta, miettien usein itsekseen, että tuo mainio »von» olisi oikeastaan sopinut paljon paremmin hänelle — sillä Armgard ei, herra paratkoon, edes osannut antaa arvoa onnelleen, vaan kulki pitkä palmikko niskassaan, hyväntahtoinen ilme sinisissä silmissään, puhuen leveää mecklenburgilaista murrettaan ollenkaan ajattelematta koko asiaa; hän ei ollut ensinkään hieno, ei koettanutkaan olla, ei piitannut koko asiasta. Sana »hieno» oli juurtunut hämmästyttävän lujasti Tonyn pieneen päähän, ja hän kohdisti sen nyt tässä suhteessa suurta tunnustusta ansaitsevaan Gerda Arnoldseniin.
Gerda oli hieman erikoinen, hänessä oli jotakin ulkomaalaista ja vierasta; hän tahtoi kammata komean punaisen tukkansa, Sesemin vastalauseesta huolimatta, hiukan silmiinpistävällä tavalla, ja monesta hän oli olevinaan viulunsoitostaankin — huomattakoon, että tuo sana merkitsi sangen voimakasta paheksumista. Mutta siinä asiassa täytyi jokaisen kuitenkin yhtyä Tony Buddenbrookiin, että hän oli hieno tyttö. Hänen iässään harvinainen ruumiillinen kypsyys, hänen tottumuksensa, hänen kapineensa kaikki oli hienoa: esimerkiksi norsunluiset pariisilaiset pukupöytätarpeet, joille Tony tiesi antaa arvoa, koska hänenkin kodissaan oli kaikenlaisia pariisilaisia kapineita, joita hänen vanhempansa tai isovanhempansa olivat tuoneet mukanaan ja joita he pitivät hyvin suuressa kunniassa.
Nuo kolme tyttöä solmivat nopeasti ystävyysliiton, he olivat samalla opetusluokalla ja asuivat kaikki kolme yläkerroksen suurimmassa makuuhuoneessa. Miten hauskoja ja miellyttäviä hetkiä olivatkaan riisuutumishetket illalla kello kymmenen nukkumaan ruvetessa, kun sai puhella keskenään mielin määrin — tosin vain puoliääneen, sillä viereisessä huoneessa alkoi m:lle Popinet uneksia varkaista… Hän nukkui pienen Eva Ewersin, erään hampurittaren kanssa, jonka isä, muuan taiteentuntija ja kokoilija, oli muuttanut Müncheniin.
Ruskearaitaiset käärekaihtimet olivat suljetut, matala punakupuinen lamppu paloi pöydällä, vieno orvokin ja puhtaiden liinavaatteiden tuoksu täytti ilman, ja huoneessa vallitsi epämääräinen uupumuksen, suruttomuuden ja haaveilun tunnelma.
»Voi hyvä Jumala», sanoi Armgard, joka istui puoleksi riisuutuneena vuoteensa reunalla, »miten laajasti tohtori Neumann puhuu! Tulee luokkaan, asettuu pöydän viereen ja puhuu loppumattomiin Racinesta…»
»Hänellä on kaunis korkea otsa», huomautti Gerda kammaten hiuksiaan ikkunain välisen peilin edessä kahden kynttilän valossa.