Silloin hengähti herra Grünlich kiihkeästi, astui kaksi pitkää askelta taaksepäin, käänsi yläruumiinsa sivulle, osoitti etusormella mattoa ja huusi peloittavalla äänellä:
»Antonie —!»
Näin seisoivat he hetken vastatusten, Grünlich vilpittömän vihastuksen vallassa ja käskevän näköisenä, Tony kalpeana, itkettyneenä ja vapisevana, märkä nenäliina suulla. Vihdoin kääntyi Grünlich pois ja käveli kädet selän takana kahteen kertaan yli lattian, kuin olisi hän ollut kotonaan. Sen jälkeen hän jäi ikkunan ääreen seisomaan tuijottaen ulos alkavaan hämärään.
Tony lähti astumaan hitaasti ja varovasti lasiovea kohti; mutta hän oli ehtinyt vasta huoneen puoliväliin, kun herra Grünlich jo asettui uudelleen hänen tielleen.
»Tony», sanoi hän hiljaa, tarttuen lempeästi tytön käteen, ja sitten hän vaipui… vaipui vitkalleen polvilleen hänen eteensä. Hänen molemmat kullankeltaiset poskipartatupsunsa olivat painautuneet Tonyn kättä vasten.
»Tony…» toisti hän jälleen, »näettekö… tähän te olette saattanut minut… Onko teillä rinnassa sydän, tunteva sydän?… Kuulkaa minua… Näette edessänne miehen, joka on sortuva, tuhoutuva, jos… joka on kuoleva surusta», keskeytti hän kiireisesti, »jos te työnnätte pois hänen rakkautensa! Tässä olen… hennotteko sanoa minulle: Inhoan teitä —?»
»En, en!» sanoi Tony äkkiä lohduttavalla äänellä. Hänen kyyneleensä olivat juosseet kuiviin, mutta liikutus ja sääli valtasivat hänet. Hyvä Jumala, miten tuo mies mahtoikaan rakastaa häntä, kun antoi asian, joka oli Tonylle itselleen niin kerrassaan vieras ja yhdentekevä, vaikuttaa tuolla tavoin! Oliko mahdollista, että hän, Tony, sai kokea tällaista? Romaaneissa saattoi lukea sellaista, mutta nyt oli hänen edessään maassa todellinen lievetakkiin puettu herra rakkautta rukoillen… Hänestä oli tuntunut järjettömältä ajatus naimisiinmenosta tämän kanssa, Grünlich kun oli hänen mielestään niin teennäinen ja olevinaan. Mutta nyt hän ei ollut ollenkaan olevinaan! Hänen äänensä ja hänen kasvonsa kuvastivat niin vilpitöntä pelkoa ja epätoivoista pyyntöä, että…
»Ei, ei», uudisti Tony kumartuen aivan järkytettynä hänen ylitseen, »en inhoa teitä, herra Grünlich, kuinka voitte sanoa sellaista!… Mutta nouskaa nyt ylös… olkaa hyvä…»
»Ettekö tahdo tappaa minua?» kysyi kosija jälleen, ja Tony sanoi vielä kerran, nyt melkein äidillisen lohduttavalla äänellä:
»En — en…»