»Millä olen ansainnut tuon teidän epäröintinne ja haparointinne?» kysyi herra Grünlich alentaen äänensä miltei nuhtelevaksi. »Te olette rakastavan huolenpidon hemmoittelema tyttö… mutta vannon, takaan kunniasanallani, että tulen kantamaan teitä käsilläni, ettei teiltä minun vaimonani ole puuttuva mitään ja että saatte viettää Hampurissa arvollenne sopivaa elämää…»
Tony hypähti pystyyn, irroitti kätensä ja huusi epätoivoisesti, silmät kyynelissä:
»Ei… ei! Olen sanonut ei! Annan teille rukkaset, ettekö nyt ymmärrä, hyvä Jumala?!…»
Mutta herra Grünlich nousi myös paikaltaan. Hän astui askeleen taapäin, levitti käsivartensa pitäen kämmenensä Tonya kohden käännettyinä ja lausui kunnian ja tarmon miehen vakavuudella:
»Tiedättekö, mademoiselle Buddenbrook, etten minä anna loukata itseäni tällä lailla?»
»Enhän minä lonkkaa teitä, herra Grünlich», sanoi Tony, sillä hän katui liikaa kiivauttaan. Hyvä Jumala, niiksi juuri hänelle piti sattua tällaista? Hän ei ollut osannut kuvitella sellaista kosintaa. Hän oli luullut, että tarvitsisi vain sanoa: »Tarjouksenne on minulle suuri kunnia, multa en voi ottaa sitä vastaan», ja että kaikki olisi sillä selvä…
»Tarjouksenne on minulle kunnia», sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi, »mutta en voi ottaa sitä vastaan… Niin, ja nyt minun täytyy… jättää teidät, suokaa anteeksi, minulla ei ole enää aikaa.»
Mutta herra Grünlich seisoi hänen tiellään.
»Hylkäätte siis minut?» kysyi hän soinnuttomasti…
»Niin», vastasi Tony; ja hän lisäsi vielä varovaisuuden vuoksi: »ikävä kyllä…»