»Mitä — te — ajattelette?»
Siitä huolimatta oli hänellä itku kurkussa.
Herra Grünlich oli liian liikutettu huomatakseen vastaväitettä.
»Saatoinko odottaa enää… Enkö olisi rientänyt tänne?» kysyi hän pyytävästä. »Sain viikko sitten rakkaan herra isänne kirjeen, tuon kirjeen, joka on täyttänyt sydämeni toivolla! Saatoinko mitenkään enää elää epätietoisuudessa, neiti Antonie! En kestänyt kauemmin… Syöksyin vaunuihin… Riensin tänne… Tilasin pari huonetta Stadt Hamburgista… ja tässä nyt olen, Antonie, kuullakseni huuliltanne viimeisen, ratkaisevan sanan, joka on tekevä minut onnellisemmaksi kuin mitä voin sanoin selittää!»
Tony oli ällistynyt; hänen kyyneleensä painuivat takaisin ihmetyksestä. Tuo oli siis isän varovaisen kirjeen seuraus, kirjeen, joka siirsi ratkaisun epämääräiseen tulevaisuuteen! — Hän änkytti pari kolme kertaa:
»Te erehdytte. — Te erehdytte…»
Herra Grünlich oli vetänyt nojatuolin aivan hänen tuolinsa viereen, istuutui sekä pakotti Tonynkin istuutumaan uudelleen; ja pitäen kädessään Tonyn kättä, joka riippui neuvottomuudesta velttona sivulla, jatkoi hän liikutetulla äänellä, eteenpäin kumartuneena:
»Neiti Antonie… Ensi hetkestä asti, tuosta iltapäivästä asti… Muistattehan tuon iltapäivän?… jolloin näin teidät ensi kerran perheenne piirissä, teidän hienon, unelman-ihanan olentonne… on nimenne ollut kirjoitettu sydämeeni lähtemättömin kirjaimin…» Hän oikaisi viimeisen lauseen ja sanoi: »haudattu». »Siitä päivästä lähtien, neiti Antonie, on ollut ainoa, tulinen toiveeni saada omakseni teidän kaunis kätenne koko elämän ajaksi; ja sen, mihin rakkaan herra isänne kirje antaa minulle toiveita, olette te nyt varmistava… niinhän?! Rohkenenhan uskoa tunteisiinne… olla varma tunteistanne!» Näin sanottuaan hän tarttui toisellakin kädellään Tonyn käteen ja katsoi syvälle tytön hätääntyneisiin, aukirevähtäneisiin silmiin. Hänellä ei ollut lankahansikkaita tänään: hänen kätensä olivat pitkät ja valkoiset ja niissä näkyi korkeita, sinisiä suonia.
Tony tuijotti hänen rusottaviin kasvoihinsa, nenän vieressä olevaan syylään ja hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä siniset kuin hanhen silmät.
»Ei, ei!» sai hän sanotuksi nopeasti ja pelokkaasti. Sitten hän sanoi vielä: »Minä en anna teille myöntävää vastausta!» Hän koetti puhua varmasti, mutta oli jo purskahtanut itkuun.