»Tiesinhän minä», sanoi konsulitar, »että sinä pystyt pohtimaan asiaa rauhallisesti… oletko kenties jo tehnyt päätöksesi?»
»Varjelkoon!» huusi Tony korostaen ensi tavua äkillisen vastenmielisyyden vallassa. »Miten mieletöntä olisi mennä naimisiin Grünlichin kanssa! Olen näykkinyt häntä alinomaa terävillä sanoilla… En voi käsittää, miten hän sietää minua enää ollenkaan! Pitäisihän hänellä olla jonkunverran ylpeyttä nahassaan…»
Näin sanoen hän alkoi tiputtaa hunajaa leipäviipaleelle.
KOLMAS LUKU.
Sinä vuonna eivät Buddenbrookit tehneet mitään virkistysmatkaa, eivät edes Christianin ja Klaran loma-aikoina. Konsuli selitti olevansa töihinsä liiaksi sidottu, ja Antonien epävarma asia oli myös osaltaan syynä siilien, että perhe jäi odottavin mielin Mengstrassen varrelle. Konsuli oli lähettänyt hyvin valtioviisaan kirjeen herra Grünlichille; mutta asioiden kehitystä ehkäisi Tonyn peräti lapsellisissa muodoissa ilmenevä itsepintaisuus. »Varjelkoon, hyvä äiti!» hän sanoi. »En voi kärsiä häntä!» Ja hän korosti kolmannen sanan ensi tavua mitä tarmokkaimmin. Taikka sitten hän vakuutti juhlallisesti: »Isä! — minä en anna milloinkaan myöntävää vastausta hänelle.»
Tälle kannalle olisi asia varmasti jäänyt vielä pitkäksi aikaa, ellei noin kymmenen päivää kahvipöydässä tapahtuneen keskustelun jälkeen — oltiin heinäkuun puolivälissä — olisi tapahtunut seuraavaa…
Oli iltapäivä — sininen, lämmin iltapäivä; konsulitar oli lähtenyt ulos, ja Tony istui romaania lukien maisemahuoneessa ikkunan luona, kun Anton toi hänelle käyntikortin. Ennenkuin Tony edes oli ehtinyt lukea siilien painetun nimen, astui huoneeseen kellomaiseen lievetakkiin ja herneenvihreisiin housuihin puettu herra; tämä oli luonnollisesti herra Grünlich, ja hänen kasvoillaan oli anovan hellyyden ilme.
Tony ponnahti kauhuissaan tuoliltaan näyttäen aikovan paeta ruokasaliin… Kuinka saattoi puhua herran kanssa, joka oli pyytänyt hänen kättään? Hänen sydämensä tykytys tuntui kaulassa asti, ja hän oli valahtanut hyvin kalpeaksi. Niin kauan kuin hän tiesi herra Grünlichin olevan kaukana, olivat vanhempien kanssa käydyt vakavat neuvottelut ja hänen oma äkillinen tärkeytensä ja päättämisoikeutensa suorastaan huvittaneet häntä. Mutta nyt hän oli taas tuossa! Seisoi hänen edessään! Mitä nyt oli tapahtuva? Hän tunsi taas, ettei hän voisi olla itkemättä.
Nopein askelin, kädet levällään ja pää kallellaan, kasvoilla ilme kuin olisi hän tahtonut sanoa: Tässä olen! Tapa minut, jos tahdot! astui herra Grünlich häntä kohti. »Mikä kohtalon sallimus!» huudahti hän. »Saan tavata teidät, Antonie!» Hän sanoi »Antonie».
Tony, joka seisoi romaani oikeassa kädessään suorana tuolinsa vieressä, työnsi huulensa eteenpäin ja sanoi haukkoen ilmaa, tehden joka sanalla päänliikkeen alhaalta ylöspäin, ankaran suuttumuksen vallassa: