Konsulia nauratti jälleen. »Tuon sinä olet jo sanonut kerran, Tony, ja se osoittaa lapsellista neuvottomuuttasi. Minun tyttöni ei saa luulla, että minä tahdon kiusata ja pakottaa häntä… Asiaa voidaan ja tulee tarkasti punnita, sillä se on vakava asia. Saman minä olen kirjoittava myös aluksi herra Grünlichille antamatta kieltävää tai myöntävää vastausta… Onhan sitä niin monenlaista ajattelemista… Kas niin… tapaammeko pian? Hyvä! Nyt lähtee isä työhönsä… Adieu, Bethsy…»
»Näkemiin, rakas Jean.»
»Sinun pitäisi syödä vielä vähän hunajaa, Tony», sanoi konsulitar jäätyään kahdenkesken tyttärensä kanssa, joka istui liikkumatta paikallaan, allapäin. »Täytyy syödä tarpeeksi…»
Tonyn kyyneleet lakkasivat vähitellen juoksemasta. Hänen päätään polttivat monenlaiset ajatukset… Hyvä Jumala tätä kaikkea! Olihan hän tiennyt, että hänestä kerran oli tuleva jonkun kauppiaan rouva, että hän oli joutuva hyviin, edullisiin naimisiin, asemaan, joka vastasi perheen ja liikkeen kunniaa… Mutta nyt tapahtui ensi kerran, että joku tahtoi todella ja vakavissaan naida hänet! Miten siihen oli suhtauduttava? Hän, Tony Buddenbrook, ymmärsi nyt äkkiä, että nuo hirveän vakavat sanat, joista hän tähän asti oli vain lukenut kirjoissa, sellaiset kuin »antaa kätensä», »myöntävä vastaus»… »elämän ajaksi» olivat tulleet lähelle häntä… Hyvä Jumala! Mikä ihka uusi asema yht'äkkiä!
»Entä sinä, äiti?» kysyi hän. »Sinäkin siis kehoitat minua antamaan… myöntävän vastauksen?» Hän viivähti hiukan ennenkuin sanoi »myöntävän vastauksen», koska se tuntui hänestä liian juhlalliselta ja nololta; mutta sitten lausui hän sen ensi kerran elämässään arvokkaasti. Hän alkoi hiukan hävetä ensi hätäännystään. Hänestä ei ollut vähemmän järjetöntä nyt kuin viisi minuuttia sitten mennä naimisiin herra Grünlichin kanssa, mutta hänen asemansa tärkeys alkoi täyttää hänen ajatuksensa mielihyvällä.
Konsulitar sanoi:
»Kehoitanko, lapseni? Onko isäsi kehoittanut? Hän ei ole käskenyt hylkäämään tarjousta, siinä kaikki. Ja olisi anteeksiantamatonta hänen samoin kuin minun puoleltani tehdä niin. Liitto, joka on tarjolla, on täydelleen sitä, mitä tarkoitetaan sanalla 'hyvä naimakauppa', rakas Tony… Saisit elää Hampurissa erinomaisissa oloissa, hyvissä varoissa…»
Tony istui hievahtamatta. Hänen silmissään väikkyi äkkiä silkkisiä oviverhoja, sellaisia, joita hän oli nähnyt isovanhempien salongissa… Mahtaisikohan hän saada juoda suklaata aamulla madame Grünlichinä? Ei sopinut kysyä sellaista.
»Kuten isäsi sanoi, saat sinä miettimisaikaa», jatkoi konsulitar. »Mutta meidän on huomautettava sinulle, ettei näin onnellista tilaisuutta satu joka päivä ja että tämä avioliitto on juuri sellainen, jota velvollisuus ja syntyperäsi edellyttävät. Tämäkin minun täytyy sanoa. Tie, joka tänään on auennut eteesi, on kuin sinulle luotu, sen tiedät sinä itse…»
»Ehkä», sanoi Tony miettien. »Niin.» Hän tiesi velvollisuutensa perhettä ja kauppahuonetta kohtaan ja hän oli ylpeä noista velvollisuuksista. Hän, Antonie Buddenbrook, jonka edessä kantaja Matthiesen nosti syvään kumartaen hattuaan ja joka liikkui kaupungilla konsuli Buddenbrookin tyttärenä kuin pieni valtiatar, oli voimakkaasti perheensä historian elähyttämä. Jo rostockilainen räätäli oli ollut »hyvin hyvissä varoissa», ja hänen jälkeensä oli suvun elämä ollut yhtämittaista nousua. Hänen täytyi omalla tavallaan edistää »Johann Buddenbrook»-suvun ja kauppahuoneen kunniaa, ja hän saattoi tehdä sen solmimalla rikkaan ja hienon avioliiton… Tom työskenteli konttorissa saman tarkoituksen hyväksi… Niin, siinä suhteessa oli tämä naimatarjous varmasti sopiva tilaisuus, mutta oliko juuri herra Grünlich… Hän näki tämän edessään, näki hänen kullankeltaisen poskipartansa, hänen rusottavat, hymyilevät kasvonsa, syylän nenän juuressa, hänen lyhyet askeleensa; hän oli tuntevinaan käsissään kosijan villaisen puvun ja kuulevinaan hänen äänensä…