»Syö vain ensin, lapseni», sanoi konsulitar, ja kun Tony siitä huolimatta laski veitsensä kädestään huudahtaen: »Sano vain heti kaikki, isä», toisti konsuli, joka koko ajan leikki sanomalehdellä: »Syöhän nyt ensin.»
Juodessaan kahviansa ääneti ja vastahakoisesti ja syödessään munaa, vihreää juustoa ja leipää alkoi Tony aavistaa, mistä oli kysymys. Aamun raikkaus katosi hänen kasvoiltaan, hän kävi kalpeaksi, kiitti hunajasta ja ilmoitti sen jälkeen syöneensä kyllikseen…
»Rakas lapseni», lausui konsuli oltuaan vielä hetkisen vaiti, »asia, josta halusimme puhua kanssasi, on esitetty tässä kirjeessä.» Ja nyt hän läpsäytteli pöytää sanomalehden sijasta suurella sinertävällä kirjekuorella. »Siis: Herra Bendix Grünlich, jonka me kaikki olemme oppineet tuntemaan kunnolliseksi ja erittäin rakastettavaksi mieheksi, kirjoittaa minulle, että hän ollessaan täällä on kiintynyt syvästi tyttäreenne ja pyytää nyt hänen kättään asiaankuuluvassa järjestyksessä. Mitä ajattelee lapsemme tästä?»
Tony istui pää alas painuneena ja hänen oikea kätensä kieritteli hitaasti ruokaliinarengasta. Mutta äkkiä hän nosti silmänsä, silmät, jotka olivat tummat ja täynnä kyyneleitä. Ja hän sanoi ahdistuneesti.
»Mitä se ihminen tahtoo minusta? Mitä minä olen hänelle tehnyt?» —
Minkä jälkeen hän purskahti itkuun.
»Rakas Tony», virkkoi konsulitar lempeästi, »miksi sinä kiihdyt? Uskothan, että vanhempasi tarkoittavat ainoastaan sinun parastasi ja ettemme me voi kehoittaa sinua hyIkäämään asemaa, joka sinulle nyt tarjoutuu. Katsohan, minä ymmärrän, ettet sinä vielä tunne kyllin syviä tunteita herra Grünlichiä kohtaan, mutta ne heräävät vähitellen, voit olla siitä varma… Noin nuori tyttö ei koskaan tiedä, mitä hän oikein tahtoo… Pää on yhtä sekava kuin sydän.. Tulee antaa sydämelle aikaa ja pitää pää avoinna kokeneiden ihmisten kehoituksille, jotka huolehtivat järkevästi puolestamme…»
»Minä en tiedä mitään hänestä» — äännähti Tony painaen silmilleen pienen valkoisen batistiruokaliinan, jossa oli munatahroja. »Tiedän ainoastaan, että hänellä on kullankeltainen poskiparta ja että hänen liikkeensä toimii vilkkaasti…» Hänen ylähuulensa, joka värisi itkiessä, teki sanomattoman liikuttavan vaikutuksen.
Konsuli veti äkillisen hellyyden puuskassa tuolinsa hänen lähelleen ja silitti hymyillen hänen hiuksiaan.
»Pikku Tony», sanoi hän, »mitäpä sinä tietäisikään! Sinä olet lapsi, näetkös, etkä tulisi tietämään hänestä enempää, vaikka hän olisi ollut täällä viisikymmentäkaksi, eikä neljä viikkoa… Sinä olet pikku tyttö, joka ei vielä ymmärrä maailmaa ja jonka täytyy turvautua toisten ihmisten silmiin, sinun parastasi tarkoittavien…»
»Minä en ymmärrä… minä en ymmärrä…» nyyhkytti Tony avuttomasti, kyyristellen kuin kissa sivelevän käden alla. »Hän ilmestyy tänne… sanoo jokaiselle jotakin mairittelevaa… matkustaa jälleen pois… ja kirjoittaa, että hän… minä en ymmärrä… miten hän on voinut… mitä minä olen hänelle tehnyt?!…»