Eräänä sunnuntaina, kun hän istui vanhempineen ja sisaruksilleen Marian-kirkossa, puhui pastori Kölling voimakkaasti tekstistä: vaimon tulee luopua isästään ja äidistään ja mieheensä sidottu oleman, — yltyen äkkiä uhkaavaksi. Tony nosti kauhuissaan päänsä peläten, että pappi oli tarkoittanut juuri häntä… Jumalan kiitos, pappi oli kääntänyt paksun päänsä toiselle suunnalle ja saarnasi vain ylimalkaan hartaalle kuulijakunnalleen; ja kuitenkin oli jälleen päivänselvää, että tuo oli uusi hyökkäysyritys ja että joka sana tarkoitti juuri häntä. Oli väärin, hän julisti, että nuori lapsellinen tyttö, jolla ei vielä ole omaa tahtoa eikä omaa kokemusta, ryhtyy vastustamaan vanhempiensa hellää huolenpitoa ja neuvoja; Herra oli sylkevä sellaisen suustaan… kun pappi oli lausunut tuon viimeisen voimalauseen, jollaisia hän rakasti ja jotka hän esiintoi lujasti ja väkevästi, kohtasi Tonya pastori Köllingin silmistä sittenkin läpitunkeva katse, jota seurasi peloittava kädenliike… Tony näki, miten hänen isänsä liikutti toista kättään kuin sanoakseen: »No, no, ei niin kiivaasti…» Mutta ei ollut epäilemistäkään siitä, ettei isä tai äiti olisi puhunut papille asiasta. Punaisena ja kyyryssä istui Tony paikallaan, ja hänestä tuntui kuin kaikkien katseet olisivat olleet suunnattuina häneen —. Seuraa vana sunnuntaina hän kieltäytyi mitä jyrkimmin lähtemästä kirkkoon.

Hän kulki vaiteliaana talossa, ei enää nauranut juuri koskaan, menetti ruokahalunsa ja huokaili toisinaan niin sydäntäsärkevästi kuin olisi kamppaillut ylivoimaisesti ja katsoi sen jälkeen surkeasti omaisiinsa. ..Täytyi sääliä häntä. Hän laihtui huomattavasti ja menetti raikkautensa. Lopulta sanoi konsuli:

»Tämä ei enää käy, Bethsy, emme saa rääkätä lasta. Hänen täytyy päästä pois täältä vähäksi aikaa, saada ajatella asiaa rauhassa; saat nähdä, että hän silloin tulee järkiinsä. Minä en voi jättää töitäni, ja lomakin on melkein lopussa… mutta me voimme hyvin olla kotonakin. Eilen kävi täällä sattumalta vanha Schwarzkopf Travemündestä, Diederich Schwarzkopf, luotsipäällikkö. Viittasin asiaan, ja hän oli valmis ottamaan tytön luokseen joksikin aikaa… Annan hänelle pienen korvauksen… Siellä hänellä on miellyttävä olo, hän voi uida, olla ulkoilmassa ja päästä selville itsestään. Tom lähtee mukaan, kaikki on järjestyksessä. Paras lähteä huomispäivänä…»

Tony suostui tähän ehdotukseen ilomielin. Hänen ei tosin tarvinnut nähdä herra Grünlichiä paljon nimeksikään, mutta hän tiesi tämän olevan kaupungissa, pitävän neuvotteluja hänen vanhempiensa kanssa ja odottavan… Herra paratkoon, Grünlich saattoi milloin tahansa taas seistä hänen edessään huutaen ja rukoillen! Travemündessä, vieraassa talossa, olisi hän varmemmassa turvassa… Ja niin pakkasi hän tyytyväisin mielin joutuin matka-arkkunsa, nousi eräänä päivänä kesäkuun lopulla Tomin kanssa, joka tuli hänen saattajakseen, mahtaviin krögeriläisiin vaunuihin, sanoi ilomielin jäähyväiset omaisilleen ja ajoi syvään hengähtäen ulos Burgtorista.

VIIDES LUKU.

Tie Travemündeen kulkee aivan suoraan eteenpäin, välillä vie lautta veden yli, sitten taas yhä eteenpäin. Matka oli tuttu molemmille. Harmaa tie taittui nopsasti Lebrecht Krögerin paksujen mecklenburgilaisten hevosten ja tasaisessa tahdissa kapsavien kavioiden alla, vaikka aurinko paahtoi kuumasti ja tomu peitti näköalan. Päivällinen oli syöty tällä kertaa kello 1, sisarukset olivat lähteneet kotoa tasan kello 2 ja olisivat siis perillä 4:n jälkeen. Sillä vaikka tuo matka tavallisesti ajettiin kolmessa tunnissa, oli Krögerin valjakon kunnia-asia suorittaa se kahdessa.

Tony torkkui haaveillen suuren matalan olkihatun ja kermanvärisillä pitseillä koristetun nuoranharmaan päivänvarjon suojassa, jolla hän oli varustettu ja nojasi selustaa vasten, joka oli samanvärinen kuin hänen yksinkertainen, ohut pukunsa. Hän oli pannut paulakenkiin ja valkoisiin sukkiin puetut jalkansa sievästi ristiin ja istui mukavassa asennossa, ylhäisesti taapäin selkäkenossa, aivan kuin vaunuissa liikkujaksi luotuna.

Tom, joka oli jo kaksikymmenvuotias ja puettu huoliteltuun sinisenharmaaseen verkapukuun, oli työntänyt olkihattunsa niskaan ja poltti venäläisiä savukkeita. Hän ei ollut varsin pitkä, mutta viikset, jotka olivat tukkaa ja silmäripsiä tummemmat, olivat hyvällä kasvamisen alulla. Toisen silmän kulmakarvat olivat tavallisuuden mukaan hiukan koholla ja hän katsoi pölypilviä ja ohikiitäviä puita.

Tony sanoi:

»Minusta ei ole vielä milloinkaan tuntunut niin hauskalta päästä Travemündeen kuin nyt,… ensiksikin erinäisistä syistä — Tom, sinun ei tarvitse ollenkaan olla ivallisen näköinen, minä toivoisin voivani jättää erään kullankeltaisen poskiparran vielä pitemmän matkan päähän… Ja toiseksi minä tulen näkemään aivan uuden puolen Travemündestä Schwarzkopfien luona… En tule piittaamaan hitustakaan kylpylaitoksesta… Tunnen sen tarpeeksi hyvin… Eikä se huvita minua vähääkään… Sitäpaitsi voisi tuo ihminen keksiä kaikenlaista. Hän ei kainostele liikaa; hän voisi esimerkiksi ilmestyä yht'äkkiä suloisesti hymyillen eteeni siellä…»