»En minä tarkoittanut mitään sen enempää!» Tony lakkasi hetkeksi syömästä hämmästyksestä. »Röyhkeytenne! Kuinka voi sanoa sellaista!… Minä tahtoisin mielelläni oppia jotakin… Hyvä Jumala, minä olen oikea hanhi, näettekös. Sesemi Weichbrodtin koulussa olin aina laiskimpia. Ja te tiedätte luullakseni hyvin paljon… Mielessään hän ajatteli: Pöyhkeyttäkö? Kun on vieraassa seurassa, tulee tietysti näyttää parhaat puolensa, valita sanansa ja koettaa miellyttää — sehän on selvä…»
»No niin, jossakin suhteessa se pitää kyllä paikkansa», sanoi mies imarreltuna. »Mitä eräisiin ravintoaineisiin tulee…»
Tonyn yhä aterioidessa ja nuoren Schwarzkopf in polttaessa piippuaan alettiin sitten jutella Sesemi Weichbrodtista, Tonyn täysihoitoajasta, hänen ystävistään Gerda Arnoldsenista, joka taas oli Amsterdamissa, ja Armgard von Schillingistä, jonka valkoinen kotitalo näkyi rannalta, ainakin kauniilla ilmalla…
Hetkistä myöhemmin, kun Tony oli lopettanut syönnin ja pyyhki suutaan, kysyi Tony osoittaen sanomalehteä:
»Onko tuossa mitään uutta?»
Schwarzkopf nauroi ja pudisti päätään pilkallisen säälivästi hymyillen.
»Eipä juuri… Mitäpä siinä olisi?… Nämä Kaupungin Sanomat ovat viheliäinen tekele!»
»Niinkö?… Mutta isä ja äiti ovat tilanneet sen joka vuodeksi?»
»No niin!» sanoi toinen punastuen. »… Luenhan minäkin sitä, kuten näette, koska ei satu olemaan käsillä muuta. Mutta onko esimerkiksi tämä, että konsuli se tai se aikoo viettää hopeahäitänsä, mikään maailmaa mullistava tapaus?… Niin niin! Te nauratte… Mutta teidän pitäisi joskus lukea toisia lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche Zeitungia… tai Rheinische Zeitungia… silloin tietäisitte jotakin! Sanoipa Preussin kuningas mitä hyvänsä…»
»Mitä hän sitten sanoo?»