P.S. Sormus on huonoa kultaa ja jokseenkin ohut, kuten huomaan.»
»Rakas lapseni Tony!
Olen saanut vastaanottaa kirjeesi. Sen sisällön johdosta voin ilmoittaa sinulle, että noudattaen velvollisuuttani en ole jättänyt sopivassa muodossa ilmaisematta herra Grünlichille sinun käsitystäsi asioista.
Seuraus siitä oli kuitenkin sellainen, että se on kuohuttanut mieltäni vakavasti. Sinä olet täysikasvuinen neiti ja nyt paraikaa niin vakavassa elämänkohdassa, etten voi olla huomauttamatta sinulle, mitä seurauksia ajattelematon askel sinun puoleltasi voisi tuottaa. Herra Gr. joutui näet minun sanojeni johdosta epätoivon valtaan ja vannoi rakastavansa sinua niin suuresti, ettei hän voisi kestää sinun menettämistäsi, vaan uhkasi päättää päivänsä, ellet sinä muuttaisi päätöstäsi. Koska minä en voi ottaa vakavalta kannalta sitä, mitä sinä kirjoitit erääseen toiseen kohdistuvasta tunteesta, niin pyydän sinua hillitsemään kiihtymyksesi saamasi sormuksen johdosta sekä punnitsemaan vielä kerran vakavasti kaikkea. Kristillisen vakaumukseni mukaan on minusta ihmisen velvollisuus antaa arvoa toisten tunteille, emmekä me tiedä, vaikka korkein tuomari kerran syyttäisi sinua siitä, rakas lapseni, että olet johtanut miehen, jonka tunteet sinä olet hyljännyt kylmästi ja itsepäisesti, rikolliseen tekoon henkeään vastaan. Mutta tahtoisin vielä kerran muistuttaa sinulle erästä seikkaa, josta jo usein olen puhunut sinulle, ja iloitsen nyt voidessani esittää sen kirjallisesti. Sillä joskin puhuttu sana vaikuttaa elävämmin ja välittömämmin, on kirjoitetulla sanalla se etu. että sitä saattaa paremmin punnita, että se pysyy muuttumattomana ja että saaja voi lukea sen yhä uudelleen ja uudelleen tuossa kirjoittajan tarkasti punnitsemassa ja harkitsemassa muodossa. — Rakas tyttäreni, me emme ole syntyneet siksi, että tavoittelisimme lyhytnäköisesti omaa, vähäpätöistä, henkilökohtaista onneamme, sillä me emme ole irrallisia, riippumattomia ja yksilökeskeisiä olentoja, vaan aivan kuin renkaita ketjussa, emmekä me olisi sitä, mitä me olemme, ilman meidän edellämme kulkeneitten sarjaa; nämä ovat viitoittaneet tiemme ja jo itse astuneet ankarasti tietään, katsomatta oikeaan tai vasempaan, seuraten koettua ja kunnianarvoista perintätapaa. Sinun tiesi on minun nähdäkseni jo joitakin viikkoja ollut selvä ja tarkasti määrätty, etkä sinä olisi minun tyttäreni, et Herrassa nukkuneen isoisäsi pojantytär etkä yleensä arvokas perheemme jäsen, jos todella aikoisit vakavasti, sinä yksin, uhmamielin ja huikentelevasti kulkea omia, epäselviä polkujasi. Tämän, rakas Antonie, minä pyydän saada painaa sinun sydämellesi. —
Äitisi, Thomas, Christian, Klara ja Klothilde (viimeksimainittu on viettänyt useampia viikkoja isänsä luona Ungnadessa), samoin mamsseli Jungmann lähettävät sinulle sydämelliset terveisensä; iloitsemme kaikki siitä, että taas pian saamme sulkea sinut syliimme.
Uskollinen, rakastava Isäsi.»
YHDESTOISTA LUKU.
Sade valui virtanaan. Taivas, meri ja maa sulautuivat kaikki samaan harmauteen, tuulenpuuskat pieksivät vettä ikkunaruutuja vasten niin että ne olivat aivan läpinäkymättömiä. Uunintorvesta kuului valittavia ääniä…
Kun Morten Schwarzkopf astui päivällisen jälkeen piippuineen parvekkeelle katsoakseen, niiltä taivas näytti, näki hän edessään pitkään, ruumiinmukaiseen, keltaruutuiseen ulsteriin ja harmaaseen hattuun puetun herran; talon edessä odottivat suljetut vaunut, joiden kuomu välkkyi sateessa ja joiden pyörät olivat paksussa kurassa. Morten tuijotti ällistyneenä tulijan rusottaviin kasvoihin. Herralla oli poskiparta, joka oli sen näköinen kuin se olisi värjätty jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä.
Ulsteriin puettu herra katsoi Morteniin kuin palvelijaan, hiukan silmiään sipristäen, näkemättä häntä, ja kysyi pehmeällä äänellä: »Onko herra luotsipäällikkö tavattavissa?»