»Lupaan, Morten», sanoi Tony onnellisena ja aivan kuin unessa, katsoen
Mortenin silmiä, suuta ja käsiä, jotka pitelivät hänen kättään…
Morten veti hänen kätensä vielä lähemmä rintaansa ja kysyi hiljaa ja pyytävästi: »Ettekö suo minulle… Enkö minä saa… vahvistaa sitä…?»
Tony ei vastannut, hän ei edes katsonut toveriinsa, hän taivutti vain aivan hiljaa vartalonsa hiekkakummun laidasta lähemmäs Mortenia, ja Morten suuteli hitaasti ja perinpohjaisesti hänen suutaan. Sitten he katsoivat eri suuntiin ja olivat rajattomasti hämillään.
KYMMENES LUKU.
»Kallehin demoiselle Buddenbrook!
Kuinka kauan onkaan jo siitä kun allekirjoittanut sai viimeksi nähdä maailman suloisimman neidon kasvot! Nämä vähäiset rivit ilmaisevat teille, etteivät nuo kasvot ole lakanneet väikkymästä hänen sielunsa silmien edessä, että hän on näiden odotusviikkojen aikana ajatellut lakkaamatta tuota ikimuistoista iltapäivää vanhempienne kodissa, jolloin te annoitte huulillanne lupauksen, tosin toistaiseksi vain puolinaisen ja kainon, mutta jo sellaisenaankin autuuttavan. Sen jälkeen on vierinyt pitkiä viikkoja, joiden aikana te keskittymistä ja itsetuntemuksen keräämistä varten olette ollut vetäytyneenä yksinäisyyteen, joten siis nyt voin toivoa koetusajan olevan ohi. Allekirjoittanut rohkenee lähettää Teille, kaikkein kallehin demoiselle, kunnioittavimmin myötäseuraavan sormuksen merkiksi kuolemattomista hellyyden tunteistaan. Mitä alamaisimmin tervehdyksin ja kättänne suudellen Teidän Jalosukuisuutenne nöyrin palvelija
Grünlich.»
»Rakas isä
Voi sentään, kuinka minä olen ollut suutuksissani! Sain juuri myötäseuraavan kirjeen ja sormuksen Gr:ltä, ja päätäni särkee kiihtymyksestä, enkä keksi muuta kuin lähettää molemmat sinulle nähtäviksi. Gr. ei tahdo ymmärtää minua, eikä se, mitä hän niin runollisesti kirjoittaa lupauksesta, pidä ollenkaan paikkaansa. Siksi pyydän sinua hartaasti tekemään hänelle selväksi, että minä nyt vielä tuhat kertaa vähemmän kuin kuusi viikkoa sitten saatan lupautua hänelle koko elämänajaksi sekä että hänen on jätettävä minut rauhaan, ellei hän tahdo tehdä itseään naurettavaksi. Sinulle voin kertoa, rakas isä, että minä olen sidottu toisaalle, erääseen, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan niin suuresti, etten sitä osaa kuvailla. Voi isä! Voisin kirjoittaa siitä monta arkkia. Tarkoitan herra Morten Schwarzkopfia, joka aikoo lääkäriksi ja joka valmistuttuaan on pyytävä kättäni. Tiedän tosin, että perheessämme on ollut tapana mennä naimisiin kauppiaiden kanssa, mutta Morten kuuluu toiseen kunnioitettuun luokkaan, oppineisiin. Hän ei ole rikas, mikä kai olisi tärkeätä sinun ja äidin mielestä, mutta minun täytyy sanoa sinulle, niin nuori kuin olenkin, ja sen on myös elämä varmasti opettanut usealle, ettei rikkaus yksistään tee jokaista onnelliseksi. Tuhannet suutelot lähettää sinulle kuuliainen tyttäresi
Antonie.