»Mutta mitä se kuului minuun»! huudahti toinen ihmeissään, kääntyen syrjin hiekkavuoreensa…
»Te olette julma, neiti Tony… Oletteko te aina julma? Sanokaapa minulle… Ette voinut sietää tuota herra Grünlichiä, mutta onko teitä miellyttänyt kenties joku toinen?… Mietin usein: onkohan teillä kylmä sydän? Tahdon sanoa teille jotakin… se on niin totta, että voin sen vannoa: miehen ei tarvitse olla olevinaan, kun hän itkee sitä, että te ette välitä hänestä… niin. En ole ollenkaan varma siitä, etten minä, myöskin minä… Katsokaahan, te olette hemmoiteltu, hieno neiti… Teettekö te aina vain pilaa niistä miehistä, jotka ovat jalkojenne juuressa? Onko teillä todellakin kylmä sydän?»
Äskeisen naurunpuuskan sijasta alkoi nyt Tonyn ylähuuli väristä. Hän katsoi ylioppilaaseen suurin, surullisin silmin, jotka äkkiä kiilsivät kyynelistä, ja sanoi hiljaa: »Mutta, Morten, niinkö te luulette?… Ette saa uskoa minusta sellaista!»
»Enhän minä uskokaan!» huusi Morten äänessä mielenliikutuksen ja riemun väre… Hän käännähti kokonaan ympäri, niin että hän nyt oli vatsallaan Tonyn vieressä kyynärpäihinsä nojaten, tarttui molemmin käsin Tonyn käteen ja katsoi teräksenharmailla, hyväntahtoisilla silmillään ihastuneesti ja haltioituneesti hänen kasvoihinsa.
»Ettekö te… ettekö te tee pilaa minusta, jos sanon teille…»
»Minä tiedän, Morten», keskeytti Tony hänet hiljaa, katsoen vapaata kättään, joka solutti hitaasti valkoista hiekkaa sormiensa välitse.
»Te tiedätte…! Ja… Entä te, neiti Tony…»
»Ja… Morten, minä pidän teistä aika lailla. Minä pidän teistä enemmän kuin kenestäkään tähän asti tuntemastani.»
Morten kavahti koholle, liikutti käsiään eikä tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän hyppäsi pystyyn, mutta painui sitten taas heti Tonyn jalkojen juureen huutaen äänellä, joka änkytti, vapisi, murtui ja soi taas täyteläisenä: »Oi, kiitän teitä, kiitän teitä! En ole ollut milloinkaan näin onnellinen, tiedättekö!…» Ja sitten hän alkoi suudella Tonyn käsiä.
Äkkiä hän sanoi hiljaa: »Te matkustatte pian kaupunkiin, ja minun lomani loppuu kahden viikon kuluttua… silloin lähden Göttingeniin. Mutta lupaatteko, ettette unohda tätä iltapäivää, vaan odotatte siihen asti kunnes minä palaan… ja olen valmis lääkäri… ja tulen isänne eteen, tulipa siitä sitten miten vaikea ottelu tahansa… Ja ettette sitä ennen ota herra Grünlichiä tai muuta?… Ei se kestä kauan, saatte nähdä! Minä lupaan tehdä työtä kuin… eikä se ole ollenkaan vaikeata… »