»No, hyvänen aika, nythän on jo kymmenes päivä syyskuuta… minunkin lomani loppuu kohta… sitä ei ole enää paljoakaan! Onko teistä hauska palata kaupungin seuraelämään…? Sanokaapas minulle, ovatko tanssiaiskavaljeerinne miellyttäviä herroja… En minä aikonut oikein kysyä sitäkään! Mutta nyt teidän täytyy vastata erääseen kysymykseen», sanoi hän muuttaen äkillisen päätöksen vallassa kätensä asentoa ja katsoen Tonyyn. »Minä tahtoisin nyt tehdä sen kysymyksen, jota olen säästänyt näin kauan… Arvaatteko? No! Kuka on herra Grünlich?»
Tony hätkähti, katsahti toveriinsa nopeasti ja antoi sitten katseensa harhailla epämääräisesti kuten ainakin se, jolle muistutetaan jotakin mennyttä asiaa. Ja samassa heräsi hänessä taas tuntemus, joka oli hänelle tuttu herra Grünlichin kosinnan ajoilta: Henkilökohtaisen tärkeyden tunne.
»Sitäkö te kysytte, Morten?» sanoi hän vakavasti. »No, kuulkaa sitten. Minusta oli erittäin kiusallista, että Thomas mainitsi tuon nimen tulopäivänäni; mutta koska te nyt kerran olette saanut sen kuulla, niin… Herra Grünlich, Bendix Grünlich on eräs isäni liiketuttava, varakas hampurilainen kauppias, joka on pyytänyt minun kättäni… mutta; — odottakaahan!» vastasi hän nopeasti Mortenin liikahtaessa, »jolle minä olen antanut rukkaset, sillä en voinut pakottaa itseäni lupautumaan hänelle koko elämän ajaksi.»
»Miksi ette… rohkenenko kysyä?» sanoi Morten.
»Miksi? Hyvä Jumala, siksi, etten voinut kärsiä häntä!» Tony melkein huusi… »Teidän olisi pitänyt nähdä, minkänäköinen hän oli ja miten hän käyttäytyi! Hänellä oli muunmuassa kullankeltainen poskiparta… aivan epäluonnollinen!… Olen varma siitä, että hän värjää sen jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä… Sitäpaitsi hän oli kiero. Hän hännysteli vanhempiani ja puhui häpeämättömästi mielin kielin…»
Morten keskeytti hänet.
»Mutta mitä merkitsee… Teidän täytyy sanoa minulle vielä eräs asia…
Mitä merkitsee: 'Se on niin koristeellista?'»
Tony purskahti hermostuneeseen, hihittävään nauruun.
»Niin, sillä lailla hän puhui, Morten! Hän ei sanonut: 'se näyttää niin kauniilta' tai: 'se koristaa niin huonetta', vaan: 'se on niin koristeellista!…' hän on niin olevinaan, ymmärrättekö!… Sitäpaitsi oli hän mitä suurimmassa määrin tunkeileva; hän ei jättänyt minua rauhaan, vaikka hän sai minun puoleltani osakseen vain pelkkää ivaa. Kerran hän aikaansai kohtauksen, jossa hän melkein itki… ja onko se mies, joka itkee…»
»Hänen on täytynyt kunnioittaa teitä suuresti», sanoi Morton hiljaa.