»Vapautta, miten?» kysyi Tony.
»Vapautta, ymmärrättekö, vapautta…!» toisti ylioppilas tehden aran, hiukan kömpelön, mutta innostuneen eleen avaruutta, merta kohti, ei siihen suuntaan, missä Mecklenburgin ranta sulki lahden, vaan sinne, missä meri oli avoin, missä se vihreälle, siniselle, keltaiselle ja harmaalle välkkyvänä, hiljaa lainehtien, valtavana, rajattomana aukeni utuista taivaanrantaa kohti…
Tony seurasi silmillään hänen kätensä suuntaa; he katsoivat yhdessä etäisyyteen, eikä paljoa puuttunut, että molempien kädet yhtyivät heidän istuessaan rinnakkain korkeatekoisella penkillä. He olivat kauan ääneti, meren loiskiessa yksivakaisesti ja levollisesti heidän allaan… Tony luuli äkkiä aavistavansa suuren, epämääräisen, kaihoisan tunteen vallassa, mitä Morten oli tarkoittanut »vapaudella».
YHDEKSÄS LUKU.
»On niin ihmeellistä, Morten, ettei meren rannalla tule ikävä. Jos makaa jossakin muualla pari kolme tuntia selällään mitään tekemättä, ajatuksetonna, niin se on kauheata…»
»Niin… minun täytyy muuten tunnustaa, että minua aikaisemmin usein vaivasi ikävä, neiti Tony; mutta nyt muutamia viikkoja…»
Tuli syksy, ensimmäinen väkevä tuuli oli päässyt kahleista. Harmaita, ohuita, repaleisia pilviä lenteli kiitäen yli taivaan! Musta, möyryävä meri oli kokonaan vaahdon peittämä. Suuret, voimakkaat aallot lähestyivät peloittavan rauhallisesti rantaa, kohoilivat ja laskivat majesteettisesti, muodostaen tummanvihreän, metallinhohtoisen kaaren, ja syöksyivät hyrskähtäen hiekalle.
Kylpykausi oli aivan loppunut. Se osa rantaa, jota tavallisesti elävöittivät kylpyvieraat ja josta paviljongit jo olivat osaksi poistetut, oli aution näköinen harvoine rantatuoleineen. Mutta Tony ja Morten menivät eräänä iltapäivänä kauas, sinne, niissä keltaiset savirinteet alkoivat ja niissä aaltojen roiske lennähti korkealle niiden iskiessä »Lokkikaria» vastaan. Morten oli rakentanut Tonylle hiekkaan vankan selkänojan; sitä vastaan Tony nyt nojasi, paulakenkiin ja valkoisiin sukkiin puetut jalat ristissä; hänellä oli yllään pehmeä, harmaa syksytakki, jossa oli suuret napit. Morten loikoi vieressä häneen kääntyneenä, leukaansa nojaten. Joskus lensi joku lokki meren yli päästäen petomaisen kirkunansa. He katsoivat vihreitä aaltovuoria, jotka lähenivät uhkaavina tuoden mukanaan meriheinää ja murtuivat kivimöhkäleeseen, joka asettui niiden tielle… kuuntelivat tuota villiä, ikuista kohinaa, joka huumaa, tekee äänettömäksi ja hävittää tietoisuuden ajasta.
Viimein liikahti Morten aivan kuin herättääkseen itsensä ja kysyi:
»Pian te kai sitten lähdette, neiti Tony?»
»En… kuinka niin?» kysyi Tony hajamielisesti, ymmärtämättä toisen tarkoitusta.