»Voi, samanlaista tämä on kaikki, neiti Buddenbrook! Niin, minä lausun sukunimenne ja teen sen tahallani… minun pitäisi oikeastaan sanoa 'Demoiselle' Buddenbrook, etten loukkaisi arvoanne! Ovatko meillä ihmiset sen vapaampia, tasa-arvoisempia, veljellisempiä kuin Preussissa? Esteitä, juopaa, ylimysvaltaa — niin täällä kuin siellä!… Te olette myötätuntoinen aatelia kohtaan… sanonko mistä syystä? Siksi, että itse olette aatelinen! Niin juuri! Ettekö ole tiennyt sitä ennen?… Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa. Kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän piirinne valtiasperheisiin. Te voitte ehkä joskus virkistykseksenne tehdä kävelyretkiä jonkun meikäläisen kanssa meren rannalla, mutta kun olette jälleen palannut etuoikeutettuun ja valittuun piiriinne, silloin saa meikäläinen istua kivillä…» Hänen äänensä oli muuttunut tuntemattomaksi kiihtymyksestä.
»Morten», sanoi Tony surullisesti. »Te olette siis kuitenkin ollut pahoillanne istuessanne kivillä! Minähän pyysin saada esittää teidät…»
»Oh, te käsitätte nuorena naisena asian liian henkilökohtaisesti, neiti Tony! Minä esitin periaatteita… Sanon vain, ettei meillä vallitse sen veljellisempi ihmisyys kuin Preussissäkään… Ja jos puhuisin henkilökohtaisesti», jatkoi hän hetken vaiti oltuaan hiljaisemmalla äänellä, josta ei vieläkään ollut kadonnut tuo outo mielenliikutus, »en tarkoittaisi nykyhetkeä, vaan ehkä tulevaisuutta,… kun te kerran madame sen tai sen nimisenä lopullisesti katoatte hienoihin piireihinne… jonkun jäädessä istumaan kiville eliniäkseen…»
Hän vaikeni, ja Tony oli vaiti. Tony ei katsonut toveriinsa enää, vaan toiseen suuntaan, vieressään olevaan lautaseinään. Vallitsi jokseenkin pitkä, tukala hiljaisuus.
»Muistatteko te», alkoi Morten taas puhua, »että kerran sanoin haluavani tehdä teille erään kysymyksen. No niin. Se on liikkunut mielessäni ensi illasta alkaen, tiedättekö… Älkää koettako arvata! Te ette voi mitenkään tietää mitä minä tarkoitan. Teen tuon kysymyksen toiste, sopivassa tilaisuudessa; sillä ei ole kiirettä, se ei oikeastaan ollenkaan kuulu minuun, se on vain uteliaisuutta… Ei, en sano, tänään ilmaisen teille vain erään toisen asian… Katsokaahan tätä!»
Näin sanoen veti hän eräästä nuttunsa taskusta kapean, heleänvärisen nauhan pään, katsoen odottavan ja voitonriemuisen näköisenä Tonyn silmiin.
»Kuinka kaunis», sanoi Tony ymmärtämättä mistä oli kysymys. »Mitä se merkitsee?»
Morten lausui juhlallisesti: »Se merkitsee, että minä kuulun erääseen göttingeniläiseen ylioppilasyhdistykseen — nyt sen tiedätte! Minulla on samanvärinen lakkikin, mutta sen minä painoin loma-ajaksi luurankopoliisin päähän… sillä täällä en olisi uskaltanut näyttää sitä, ymmärrättekö… voinhan luottaa siihen, ettette te hiisku siitä kenellekään? Jos isäni saisi tietää asiasta, syntyisi onnettomuus… »
»En sanaakaan, Morten! Voitte luottaa minuun!.. Mutta minä en tiedä koko asiasta mitään… Oletteko te kaikki vannoutuneet aatelisia vastaan?… Mitä te tahdotte!?»
»Me tahdomme vapautta!» sanoi Morten.