Oli hiljainen ja juhlallinen sydänpäivän hetki. Pari lintua visersi, ja puiden vieno humina suli yhteen syvällä heidän allaan läikehtivän meren ääniin; kaukana siinsi purjelaivan köysiverkko. Jouduttuaan suojaan tuulelta, joka tähän asti oli soinut heidän korvissaan, havaitsivat he äkkiä ajatuksiin vaivuttavan hiljaisuuden.
Tony tiedusti: »Tuleeko se vai menee?»
»Kuinka?» kysyi Morten hiukan epäselvällä äänellään… ja ikäänkuin unesta havahtuen sanoi hän nopeasti: »Menee! Se on 'Bürgermeister Steenbock', se on menossa Venäjälle. — Minä en tahtoisi olla mukana», lisäsi hän pienen vaitiolon jälkeen. »Siellä on varmasti vielä nurinkurisemmat ja pöyristyttävämmät olot kuin meillä!»
»Niinkö?» sanoi Tony. »Nyt te taas rupeatte puhumaan aatelisista, Morten, näen sen kasvoistanne. Se ei ole kaunista… Oletteko koskaan tuntenut ketään aatelishenkilöä?»
»En!» huudahti Morten melkein rajusti. »Jumalan kiitos!»
»Siinäpä se! Mutta minä olen. Ainakin erään tytön, Armgard von Schillingin, joka asuu tuolla ja josta jo kerroin teille. Ja hän oli hyväluontoisempi kuin kumpainenkaan meistä, hän tuskin tiesi, että hänen nimeensä kuului 'von'; hän söi savumakkaraa ja puhui vain lehmistään…»
»Tietysti on myös poikkeuksia, neiti Tony!» sanoi nuori Schwarzkopf innokkaasti. »Mutta kuulkaahan nyt… Te olette nuori nainen, te näette kaiken persoonallisesti. Te tunnette yhden aatelishenkilön ja sanotte: hän on ainakin kunnon ihminen! Tietysti.. mutta tarvitsematta tuntea heistä ainoatakaan voi sittenkin tuomita heidät kaikki! Sillä on kysymys periaatteesta, ymmärrättekö, laitoksesta! No niin, siihen te ette sano mitään… Ajatelkaas nyt. Tarvitsee muka ainoastaan syntyä ollakseen valittu, jalo, aatelinen… ja voidakseen katsoa halveksien toisiin.. meihin, jotka kaikkine ansioinemme emme voi kohota heidän tasalleen — niinkö?…» Mortenin puheesta tulvi naivi, hyväsydäminen närkästys; hän koetti tehdä kuvaavia kädenliikkeitä, mutta näki itse, että ne epäonnistuivat, ja antoi yrityksen raueta. Mutta hän puhui edelleen. Hän oli päässyt innostumaan. Hän istui etukumarassa, peukalo takin nappien välissä, ja hänen hyväntahtoisiin silmiinsä ilmestyi uhmaava ilme… »Me, porvaristo, kolmas sääty, joksi meitä on tähän asti kutsuttu, tahdomme, että tulee olla olemassa ainoastaan ansiokkuuden aateli, me emme enää tunnusta laiskottelevaa aatelia, me kumoamme nykyisen säätöjärjestelmän… me tahdomme, että kaikkien ihmisten tulee olla vapaita ja yhdenarvoisia, ettei kenenkään tarvitse olla toisen henkilön, vaan ainoastaan lakien alamainen!… Ei saa enää olla etuoikeuksia, mielivaltaa!… Kaikkien tulee olla tasa-arvoisia valtion kansalaisia, ja samoin kuin ei enää tarvita välittäjää maallikon ja hyvän Jumalan välillä, samoin on kansalaisen myös päästävä välittömään suhteeseen valtioonsa!… Me tahdomme sanomalehdistön, teollisuuden, kaupan vapautta… Me tahdomme, että kaikkien ihmisten tulee voida kilpailla keskenään etuoikeuksitta ja että ansiokkain saa seppeleen!… Mutta me olemme orjuutetut, kahlehditut… mitä minä aioinkaan sanoa? Niin, kuulkaahan nyt: Neljä vuotta sitten uudistettiin yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt — ja minkälaiset ovat nuo asetukset? Ei saa kirjoittaa tai opettaa totuuksia, jotka kukaties eivät sovellu oleviin oloihin… Ymmärrättekö? Totuus poljetaan, se ei pääse esiin… ja minkätähden? Siksi, että järjetön vanhentunut, rappeutunut olotila säilyisi entisellään, vaikka jokainen tietää, että sen on ennemmin tai myöhemmin kuitenkin väistyttävä… Minä luulen, että te ette huomaa tätä viheliäisyyttä ollenkaan. Tuota väkivaltaa, tuhmaa, raakaa poliisivaltaa, joka ei tajua vähääkään uusia henkisiä virtauksia… Mutta sittenkin minä sanon vielä yhden asian… Preussin kuningas on tehnyt suuren vääryyden! Kun anno kolmetoista ranskalaiset olivat maassa, kutsui hän miehet aseisiin ja lupasi heille perustuslain… me seurasimme kutsua, pelastimme Saksan…»
Tony, joka tarkasti häntä sivusta, leuka käsivarteen nojaten, mietti hetkisen vakavasti, olisiko tuo mies tosiaan pystynyt olemaan avullisena Napoleonin karkoittamisessa.
… »Mutta luuletteko, että tuo lupaus on tullut täytetyksi? Ei! — Nykyinen kuningas on kaunopuhuja, uneksija, romantikko, kuten te, neiti Tony.. Sillä yksi seikka teidän on huomattava: Juuri kun filosofit ja runoilijat ovat hyljänneet jonkun totuuden, ajatuksen, periaatteen, ilmestyy kuningas, joka vasta nyt on tullut niin pitkälle, että pystyy käsittämään sen, pitää juuri sitä uusimpana ja parhaimpana aatteena ja katsoo olevansa pakotettu toimimaan sen mukaan… Niin, sellaista on kuninkuus! Kuninkaat eivät ole ainoastaan ihmisiä, he ovat tavallisesti mitä keskinkertaisimpia ihmisiä, jotka ovat monta penikulmaa takapajulla… Voi, Saksan on käynyt kuten ylioppilasyhdistykseen kuuluvan ylioppilaan, joka vapaussodan aikana eli uljaan ja innokkaan nuoruuden päiviä, mutta josta on tullut surkuteltava poroporvari…»
»No niin», sanoi Tony. »Hyvä on. Mutta antakaa minun nyt tehdä kysymykseni… Mitä tuo kaikki oikeastaan liikuttaa teitä? Tehän ette ole mikään preussiläinen…»