Usein seurusteli Tony kaupunkituttavainsa kanssa rannalla tai kylpylaitoksen puutarhassa, mutta joutui myös silloin tällöin ottamaan osaa kylpylaitoksen seurustelu-iltoihin ja purjehdusretkiin. Silloin istui Morten »kivillä». Nuo kivet olivat tulleet heille ensi päivästä alkaen pysyväiseksi puheenparreksi. Kivillä istuminen merkitsi samaa kuin »olla yksin ja ikävissään». Jos sattui sadepäivä, jolloin koko meri peittyi harmaaseen usvaharsoon ja suli erottamattomasti yhteen avaruuden kanssa, jolloin ranta oli hiljainen ja tiet veden peitossa, sanoi Tony: »Tänään meidän täytyy istua kivillä… se merkitsee: joko parvekkeella taikka arkihuoneessa. Muuta neuvoa ei ole, ja nyt voitte vaikka soittaa minulle ylioppilaslaulujanne, Morten, vaikka se on minusta hirveän ikävää!»
»Niin», sanoi Morten, »istukaamme… Mutta tiedättekö, kun te olette mukana, ei se enää olekaan kivillä istumista!» … Hän ei sanonut tällaista isänsä kuullen, mutta hänen äitinsä sai kernaasti kuulla sen.
»Mikäs nyt?» kysyi luotsipäällikkö, kun Tony ja Morten nousivat yht'aikaa päivällispöydästä ja varustautuivat lähtemään yhdessä ulos… »Minne matka, nuori herrasväki?»
»Minä olen saanut luvan saattaa neiti Antonieta 'meritemppeliin'.»
»Vai olet sinä saanut luvan? — Sanopas, poikani Filius, eikö olisi paremmin paikallaan, että istuisit huoneessasi ja kertaisit hermosäikeitäsi? Olet unohtanut kaiken, kun jälleen palaat Göttingeniin…»
Mutta rouva Schwarzkopf sanoi hiljaisesti: »Kuule nyt, Diederich, miksi hän ei saisi lähteä mukaan? Anna hänen toki mennä! Onhan hänellä loma! Ja miksi hän ei saisi nauttia ollenkaan vieraamme seurasta?» — Ja sitten he menivät.
He kulkivat rantaa pitkin aivan veden rajassa, missä hiekka on niin veden tihentämä, siloittama ja kovettama, että sillä voi vaivatta kulkea. Siinä oli kuin ripotellen kylvettynä pieniä, tavallisia, valkoisia simpukoita ja toisia pitkulaisia, suurempia, välkkyviä ja näiden välissä kellan vihreitä, märkää meriheinää pyöreine, onttoine hedelmineen, jotka napsahtavat, kun ne litistää kokoon; ja sitten vielä liuskameduusoja, yksinkertaisia vedenvärisiä sekä toisia punaisenkeltaisia, myrkyllisiä, jotka polttavat jalkaa, kun se sattuu niihin uidessa…
»Tahdotteko tietää, miten tyhmä minä olin ennen?» kysyi Tony. »Minä tahdoin ottaa ulos liuskameduusain koreat tähdet. Kannoin niitä nenäliinassani kotiin koko joukon ja laskin ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, että ne kuivuisivat ja tähdet jäisivät jälelle! Kyllä kai… Kun tulin katsomaan, oli siinä jokseenkin iso märkä tahra, joka vain haisi märille leville…»
He astuivat edelleen pitkien laineiden säännöllinen loiske vieressään, kasvoillaan raikkaan suolaisen, vapaana temmeltävän tuulen henki, joka panee lumpeeseen korvat ja saa aikaan miellyttävän huimauksen, lievän tunnottomuuden tunteen… He astuivat avaraa merenrantaa, hiljaisen huminan keskellä, joka tekee jokaisen äänen, läheisen ja kaukaisen, salaperäisen tärkeäksi…
Vasemmalla oli kivi- ja savikkotöyräitä, aina samanmuotoisia, yhä uusine ulkonemineen, jotka sulkivat näkyvistä rannikon poukamat. Paikoittain, missä ranta oli liian kivinen, kiipesivät he ylemmä ja nousivat metsikön läpi mäelle johtavaa tietä »meritemppeliin». Tämä oli pyöreä, kuorimattomista puunrungoista ja laudoista kyhätty huvimaja, jonka sisäpuoli oli täynnä kirjoituksia, nimikirjaimia, sydämiä ja runoja.. Tony ja Morten istuutuivat erään merenpuoleisen komeron kapealle, karkeasti kyhätylle takapenkille, jossa haisi puulta samoin kuin uimarakennuksen kopeissa.