Luotsipäällikkö pyysi vierasta istumaan kupuraiselle, mustalle, halkeilleella vahakankaalla päällystetylle sohvalle, joka oli ovea vastapäätä, ja asettui itse mukavasti, kädet ristissä vatsan päällä, puiseen nojatuoliin. Herra Grünlich asettui tiukasti kiinni napitettuine ulstereineen, hattu polvilla, sohvan äärimmäiselle laidalle, koskematta selkänojaan.
»Nimeni», sanoi hän, »on, kuten mainitsin, Grünlich, Grünlich
Hampurista. Pyydän saada ilmoittaa, että minulla on kunnia olla konsuli
Buddenbrookin läheinen liikeystävä.»
»Allabonöör! Erittäin miellyttävää, herra Grünlich! Mutta eikö herra halua istua hiukan mukavammin? Pieni grogi matkan jälkeen? Minäpä toimitan heti sanan keittiöön…»
»Minun tulee huomauttaa», lausui herra Grünlich rauhallisesti, »että aikani on täpärällä, että vaununi odottavat ja että pyydän ainoastaan saada puhua pari sanaa kanssanne.»
»Nöyrin palvelijanne», toisti herra Schwarzkopf vähän arkaillen. Syntyi vaitiolo.
»Herra luotsipäällikkö!» alkoi herra Grünlich pudistaen painokkaasti päätään ja heilauttaen sen samalla taapäin.
Tämän jälkeen hän vaikeni uudelleen vahvistaakseen sanojensa vaikutusta ja sulki samalla suunsa niin tiukasti kuin nauhoilla suljettavan rahakukkaron.
»Herra luotsipäällikkö», toisti hän ja jatkoi sitten nopeasti: »Asia, joka on tuonut minut luoksenne, koskee välittömästi nuorta neitiä, joka on asunut luonanne muutamia viikkoja.»
»Mamsseli Buddenbrookia?» kysyi herra Schwarzkopf…
»Aivan niin», vastasi herra Grünlich soinnuttomasti, katse maahan luotuna; hänen suupielensä vetäytyivät syviin uurteisiin.