»Huomaan olevani pakotettu ilmituomaan», jatkoi hän kuin ulkoa lukien, silmien kulkiessa äärettömän tarkkaavasti huoneessa olevasta esineestä toiseen sekä lopuksi ikkunaan, »että minä joku aika sitten pyysin samaisen neiti Buddenbrookin kättä, että hänen vanhempansa kumpikin suhtautuvat asiaan myötämielisesti ja että neiti itse, joskaan kihlausta ei ole vielä kaikissa muodoissa julkiseksi tehty, on selvin sanoin luvannut minulle kätensä.»
»Todellako?» kysyi herra Schwarzkopf innokkaasti. »Siitä minä en ole tiennyt mitään! Onnittelen, herra… Grünlich! Onnittelen täydestä sydämestä! Olette tavannut hyvän, vilpittömän…»
»Kiitän», sanoi herra Grünlich kylmästi. »Mutta seikka, joka minut on tuonut teidän luoksenne, arvoisa herra luotsipäällikkö, on se, että tuon liiton tielle on ilmestynyt aivan äskettäin vaikeuksia ja että nuo vaikeudet… ovat lähtöisin teidän kodistanne —?» Viimeiset sanat lausui hän kysyvästi, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: Voiko se, mitä minä olen kuullut, olla mahdollista?
Herra Schwarzkopf vastasi ainoastaan kohottamalla harmaantuneet kulmakarvansa korkealle ylös tarttuen ruskeille, vaaleiden ihokarvojen peittämine laivurinkäsineen tuolinsa käsipuihin.
»Niin. Niin on asia. Sellaista olen kuullut kerrottavan», sanoi herra Grünlich surullisen päättävästi. »Olen saanut tietää että poikanne, herra lääketieteen ylioppilas, on… tosin tietämättään… tullut sekaantuneeksi minun oikeuksiini, että hän on käyttänyt hyväkseen neidin nykyistä täälläoloa viekoitellakseen tältä eräitä lupauksia…»
»Mitä!» ärähti luotsi-päällikkö tarttuen lujasti tuolin kaiteisiin ja ponnahtaen kiihkeästi koholle… »Silloin hänen pitää heti… Sehän nyt olisi vasta…» Hän harppasi kahdella askeleella ovelle, kiskaisi sen auki ja karjaisi käytävään äänellä, joka olisi kuulunut vaikka maailman pahimman myrskyn läpi: »Meta! Morten! Tulkaapas tänne! Tulkaa tänne molemmat!»
»Valitan syvästi», lausui herra Grünlich kasvot hymyssä, »että olen vanhempien oikeuksieni esilletuomisella kenties häirinnyt omia isällisiä suunnitelmianne, herra luotsipäällikkö…»
Diederich Schwarzkopf kääntyi ympäri ja tuijotti häneen terävillä, pienten ryppyjen ympäröimillä sinisillä silmillään kuin olisi hän koettanut turhaan ymmärtää toisen sanojen tarkoitusta.
»Herra!» sanoi hän sitten äänellä, joka ärisi aivan kuin tuima grogiryyppy juuri olisi polttanut hänen kaulaansa… »Minä olen yksinkertainen mies enkä ymmärrä korulauseita ja mongerruksia… mutta jos todella tarkoitatte, että… niin tietäkää, että olette harhateillä, herra, ja erehdytte kokonaan minun periaatteistani! Minä tiedän, kuka minun poikani on ja kuka mamsseli Buddenbrook on, ja minulla on liian paljon kunnioitusta ja olen myös liian ylpeä voidakseni hautoa senkaltaisia isällisiä suunnitelmia! Mutta puhukaapa nyt, vastatkaapa nyt te! Mitä tämä oikein merkitsee? Mitä? Mitä minun on täytynyt kuulla, mitä?…»
Rouva Schwarzkopf ja hänen poikansa seisoivat ovella, edellinen mitään aavistamatta suorien esiliinaansa, Morton paatuneen syntisen ilme kasvoilla. Herra Grünlich ei heidän astuessaan sisään suinkaan noussut paikaltaan; hän jäi jäykkään, tyyneen asentoonsa sohvan laidalle, ulsteri tiukasti kiinni napitettuna.