»Sinä olet siis käyttäytynyt kuin tuhma nulikka?» ahdisti luotsipäällikkö Mortenia.
Nuori mies seisoi peukalo nuttunsa nappien välissä; hän oli synkän näköinen ja oli pullistunut poskensakin uhmasta.
»Niin, isä», sanoi hän. »Neiti Buddenbrook ja minä…»
»Jaahah, no silloin saat kuulla, että olet aika tomppeli, suuri veijari ja pöllö! Huomispäivänä lähdet Göttingeniin, kuuletko? Huomispäivänä! Ja se kaikki on lasten höpötystä, ei kerrassaan mitään muuta kuin lasten höpötystä, ja siihen piste!»
»Diederich, hyvä Jumala!» sanoi rouva Schwarzkopf pannen kätensä ristiin. »Ei sitä voi sanoa noin vaan ilman muuta! Kuka tietää…» Hän vaikeni ja saattoi nähdä, miten hänen silmissään sortui kaunis haave.
»Haluaako herra puhua neidin kanssa?» sanoi luotsipäällikkö karkealla äänellä kääntyen herra Grünlichin puoleen…
»Hän on huoneessaan! Hän nukkuu!» selitti rouva Schwarzkopf säälivästi ja liikutettuna.
»Valitan», sanoi herra Grünlich huoahtaen helpotuksesta ja nousi. »Muutoin saan toistaa, että aikani on täpärällä ja että vaununi odottavat ulkona. Pyydän saada lausua teille, herra luotsipäällikkö», jatkoi hän yhteen menoon, tehden hatullaan kaaren herra Schwarzkopfin edessä »täyden tyytyväisyyteni ja tunnustukseni miehekkään ja kunnioitettavan käytöksenne johdosta. Sulkeudun suosioonne. Minulla on kunnia poistua. Adieu.»
Diederich Schwarzkopf ei ojentanut hänelle kättään, hän nytkähytti vain vähän raskasta yläruumistaan kuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!
Herra Grünlich astui täsmällisin askelin Mortenin ja hänen äitinsä välistä ovesta ulos.