KAHDESTOISTA LUKU.
Thomas saapui taloon Krögerien vaunuilla. Oli Tonyn lähtöpäivä.
Nuori herra saapui kello kymmenen aamulla ja haukkasi hiukan aamiaista toisten kanssa arkihuoneessa. Istuttiin taas yhdessä, kuten ensimmäisenä päivänä; nyt oli vain kesä ohi ja ilma niin kylmä ja tuulinen, ettei voinut istua parvekkeella. Ja Morten poissa… Hän oli Göttingenissä. Tony ja hän eivät edes olleet saaneet sanoa kunnolla hyvästiä. Luotsipäällikkö oli seisonut vieressä ja sanonut: »Kas niin. Piste. Hm.»
Kello yksitoista nousivat sisarukset vaunuihin, joiden taakse oli köytetty Tonyn suuri matka-arkku. Hän oli kalpea ja värisi pehmeässä syystakissaan kylmästä, väsymyksestä, matkakuumeesta ja alakuloisuudesta, joka aina väliin valtasi hänet, täyttäen hänen rintansa ahdistavalla tuskan tunteella. Hän suuteli pikku Metaa, puristi talon rouvan kättä ja nyökkäsi herra Schwarzkopfille tämän sanoessa: »Älkää unohtako meitä, pikku mamsseli. Ja onhan kaikki nyt hyvin, eikö niin?»
»Ja sitten onnellista matkaa ja parhaat terveisemme herra isällenne ja rouva konsulittarelle… Sen jälkeen napsahti vaunun ovi lukkoon, lihavat hevoset alkoivat vetää ja Schwarzkopfin perheen kaikki kolme jäsentä heiluttivat liinojaan…»
Tony painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi ulos ikkunasta. Taivas oli vaaleassa pilvessä, Trave keikkui pienissä laineissa, joita tuuli kiidätti aika vauhtia edelleen. Silloin tällöin tipahti pieni pisara ruutua vasten. Satamakadun päässä istuivat ihmiset oviensa edessä paikkaillen verkkojaan; paljasjalkaiset lapset juoksentelivat esiin ja jäivät katsomaan vaunuja. He jäivät tänne…
Kun viimeiset talot oli sivuutettu, kumartui Tony eteenpäin nähdäkseen vielä kerran majakan; sitten hän nojautui taapäin ja sulki silmänsä, joita väsytti ja särki. Hän ei ollut yöllä voinut nukkua juuri ollenkaan mielenliikutuksesta, hän oli noussut varhain ylös laittaakseen kuntoon arkkunsa eikä ollut voinut syödä mitään. Hänen kuivassa suussaan oli äikeä maku. Hän tunsi itsensä niin raukeaksi, ettei hän koettanut estää kuumia kyyneleitä, joita koko ajan nousi hänen silmiinsä.
Hän oli tuskin ummistanut luomensa, kun hän oli jälleen olevinaan Travemündessä, Schwarzkopfin parvekkeella. Hän näki Mortenin ilmielävänä edessään tämän puhuessa hänelle ja kumartuessa luonteenomaisella tavallaan hiukan eteenpäin, katsahtaen silloin tällöin toisiin hyväntahtoisen tutkivasti; hän näki, miten Mortenin kauniit hampaat paljastuivat hänen nauraessaan, hampaat, joiden kauneudesta Morten itse nähtävästi ei ollut tietoinen… ja hänen mielensä keveni ja tuli iloiseksi. Hän palautti muistiinsa kaiken, niitä hän oli kuullut Mortenilta heidän monien keskustelujensa aikana, ja hän tunsi onnekasta tyydytystä luvatessaan itselleen, että hän tulisi säilyttämään tuon kaiken mielessään pyhänä ja loukkaamattomana. Sen, että Preussin kuningas oli tehnyt suuren vääryyden, että Kaupungin Sanomat olivat viheliäinen tekele, jopa senkin, että Yliopistojen ohjesääntö oli uudistettu neljä vuotta sitten; kaikki nuo seikat olivat nyt hänelle arvokkaita ja lohdullisia totuuksia, salainen aarre, jota hän oli saattava katsella milloin halusi. Kadulla käydessään, perheen keskessä, aterioidessa… Kuka tietää? ehkä hän oli joutuva kulkemaan viitoitettua tietään ja menevä naimisiin herra Grünlichin kanssa; se oli aivan yhdentekevää. Kesken tämän puhetta oli hän äkkiä muistava: »Minäpä tiedän semmoista, mitä sinä et tiedä… Aateliset ovat — mitä periaatteeseen tulee — halveksittavia!»
Hän hymyili tyytyväisesti itsekseen… Ja samassa hän kuuli pyörien jyrinän keskeltä uskomattoman selvästi Mortenin äänen; hän erotti tämän hyväntahtoisen, hiukan epäselvän, nurisevan äänen joka vivahduksen, kuuli miten hän sanoi: »Tänään meidän täytyy molempien istua kivillä, neiti Tony…» Ja tuo pieni muisto täytti mitan. Hänen rintansa puristui kokoon surusta ja kaipauksesta, vastustamatta antoi hän kyynelten tulvahtaa esiin… Nurkkaansa painuneena painoi hän molemmin käsin nenäliinan silmiensä eteen ja itki katkerasti.
Thomas, joka poltti savuketta, katsoi neuvottomasti tielle.