»Tony raukka!» sanoi hän viimein silittäen sisaren takkia. »Minä säälin sinua sydämestäni… ymmärrän sinut niin hyvin, näetkös. Mutta mitä tehdä? Sellainen täytyy kestää. Usko minua… minäkin tiedän mitä se on…»
»Sinä et tiedä mitään, Tom!» nyyhkytti Tony.
»Älähän sano. Nyt on esimerkiksi päätetty asia, että minun tulee mennä ensi vuoden alussa Amsterdamiin. Isä on toimittanut minulle paikan siellä… van der Kellen & Kumpp:in luona… Ja silloin minun täytyy jättää hyvästit pitkiksi, pitkiksi ajoiksi…»
»Voi, Tom! Mitä on ero vanhemmista ja sisarista! Se ei ole kerrassaan mitään!»
»Nii-iin!» sanoi Tom jokseenkin venyttäen. Hän henkäisi ikäänkuin sanoakseen lisää, mutta oli kuitenkin vaiti. Muuttaessaan sikarin suupielestä toiseen kohotti hän toista kulmaansa ja käänsi päänsä sivulle.
»Eikä sitä kestä kauan», alkoi hän jälleen tuokion kuluttua.
»Kylläpähän siitä asettuu. Ihminen unohtaa…»
»Mutta minä en tahdo unohtaa!» huudahti Tony aivan epätoivoisesti.
»Unohtaa… onko se mikään lohdutus?!» —
KOLMASTOISTA LUKU.
Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin lehtikujaan, Jerusaleminvuoren alle, Burgfeldiin. Vaunut kulkivat Burgtorin läpi, jonka oikealla puolella kohosivat vankilan muurit, vierivät Burgstrassea pitkin, yli Kobergin… Tony katseli harmaita suippopäätyrakennuksia, kadun yläpuolella riippuvia öljylamppuja, Pyhän-Hengen-Sairaalaa, sen nyt jo paljaine lehmuksineen… Hyvänen aika, kaikki tuo oli ennallaan! Se oli seisonut siinä muuttumattomana, kunnianarvoisena, vaikka hän oli muistellut sitä kuin olisi ollut kysymys vain menneestä, unhoon vaipuvasta unikuvasta! Nuo harmaat päätyrakennukset merkitsivät kaikkea entistä, totuttua, jälkeenjäänyttä, joka oli uudelleen ottanut hänet piiriinsä, jossa hänen jälleen tuli ruveta elämään. Hän ei enää itkenyt; hän katsoi uteliaasti ympärilleen. Jäähyväis-ikävä haihtui melkein hänen nähdessään nämä kadut ja tutut kasvot niiden varsilla. Tuossa — vaunujen vieriessä Breitestrassea pitkin — kulki kantaja Matthiesenkin ohi ja otti syvään kumartaen karkean silinterin päästään — kasvoillaan niin tuima velvollisuusilme kuin olisi hän ajatellut: »Olisinpa minä aika lurjus…»!
Vaunut kääntyivät Mengstrasselle, ja paksut parihevoset seisoivat korskuen ja kuopien Buddenbrookin talon edessä. Tom auttoi huomaavasti sisarensa alas vaunuista, Anton ja Line taas kiiruhtivat avuksi arkkua irroittamaan. Mutta heidän täytyi odottaa ennenkuin päästiin itse taloon, sillä kolme mahtavaa kuormavaunua työntäytyi juuri perätysten sisään portista, kussakin korkea kasa viljasäkkejä, joihin oli merkitty levein, mustin kirjaimin »Johann Buddenbrook». Raskaasti kolisten keikkuivat ne tavarahallin yli ja laakeita portaita alas pihaan. Osa viljasta aiottiin kai purkaa takarakennukseen ja loput lähettää edelleen »Wallfischiin», »Löween» tai »Eicheen»…