Konsuli seisoi mietteissään vaimonsa vieressä, joka kietoi sirosti nahkavaipan tiukemmin ympärilleen.
»Sinne hän nyt meni, Bethsy.»
»Niin, Jean, hän on ensimmäinen lapsistamme, joka jättää meidät. —
Luuletko hänen tulevan onnelliseksi Grünlichin kanssa?»
»Oh, Bethsy, hän on tyytyväinen itseensä; se on varmin onni, jonka voimme saavuttaa maan päällä.»
He palasivat vieraittensa luokse.
VIIDESTOISTA LUKU.
Thomas Buddenbrook kulki Mengstrassea »Fünfhauseniin» asti. Hän vältti Breitestrassea, jottei hänen tarvitsisi koko ajan kulkea hattu kourassa tervehtiäkseen monia tuttujaan.
Kädet lämpimän, tummanharmaan kaulusvaipan taskuissa kulki hän ajatuksiinsa vaipuneena lumista kovaksijäätynyttä, kristallikiiltoista katua, joka kitisi hänen jalkojensa alla. Hän kulki omaa tietään, josta kukaan ei tiennyt mitään… Taivas heloitti kirkkaana, kylmän sinisenä, ja ilmassa oli raitis, purevahko, puhdas tuntu; oli harvinaisen kaunis helmikuun päivä ja viiden asteen pakkanen.
Thomas painui »Fünfhausenia» alas, oikaisi yli Bäckergruben ja saapui kapean poikkikadun kautta Fischergrubelle. Tätä katua, joka laskeutui Mengstrassen suuntaisena jyrkästi Travea kohti, seurasi hän jonkun askeleen verran alamäkeen, kunnes saapui pienen talon eteen, aivan vähäisen kukkakaupan kohdalle, jonne johti kapea ovi ja jonka vaatimattomassa näyteikkunassa oli ainoastaan muutamia sipulikasviruukkuja rivissä vihreällä lasilevyllä.
Hän astui sisään, jolloin oven yläpuolella oleva kello alkoi kilkattaa kuin valpas vahtikoira. Myymäpöydän luona seisoi nuoren myyjättären kanssa puhellen pieni, paksu, vanhanpuoleinen, turkkilaiseen vaippaan puettu nainen. Hän valikoi kukkaruukkuja, käänteli ja haisteli niitä, hieroi kauppaa ja jutteli niin, että hänen vähän väliä täytyi pyyhkiä suutaan nenäliinalla. Thomas Buddenbrook tervehti häntä kohteliaasti ja väistyi syrjään.. Nainen oli muuan Langhalsien varaton sukulainen, hyvänsuopa ja puhelias vanha neiti, joka nimensä puolesta kuului parhaisiin piireihin, mutta jonne häntä itseään ei oikein laskettu kuuluvaksi; häntä ei kutsuttu suurille päivällisille eikä tanssiaisiin, vaan ainoastaan pienempiin kahvikekkereihin. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nimittivät kaikki häntä ainoastaan »Lotte-tädiksi». Silkkipaperiin kääritty ruukku kainalossa kääntyi hän menemään, ja Thomas sanoi, nostettuaan hänelle vielä kerran lakkiaan, ääneen myyjättärelle: »Pari ruusua, neiti… Yhdentekevä minkä värisiä. La France…»