Lotte-tädin suljettua oven mennessään ja kadottua näkyvistä sanoi hän hiljemmin: »Pane ne vaan pois taas, Anna… Hyvää päivää, pikku Anna! Tänään olen tullut oikein raskain sydämin.»
Annalla oli musta, yksinkertainen puku ja edessä pieni, valkoinen esiliina. Hän oli verrattoman kaunis. Hän oli siro kuin gaselli, ja hänen kasvonsa olivat miltei malaijilaistyyppiset: poskiluut hiukan ulkonevat, kapeat mustat silmät pehmeäkatseiset ja iho himmeänkellertävä; sellaista ei ollut kellään näillä mailla. Hänen samanväriset kätensä olivat kapeat ja myyjättären asemaan nähden erinomaisen kauniit.
Hän meni myymäpöydän toiseen päähän, pienen puodin oikeaan nurkkaan, jonne ei voinut nähdä kadulta. Thomas seurasi häntä pöydän toista puolta, kumartui sen yli ja suuteli hänen huuliaan ja silmiään.
»Sinähän olet aivan kohmeessa, miesparka!» sanoi tyttö.
»Viiden asteen pakkanen!» sanoi Tom… »En huomannut mitään kun kuljin suruissani!»
Hän istahti myymäpöydälle, piti yhä kädessään Annan kättä ja jatkoi: »Kuulehan nyt, Anna!… tänään meidän pitää olla järkeviä. Niin ovat nyt asiat.»
»Voi hyvä Jumala!» äännähti toinen valittavasti ja kohotti huolen ja pelon vallassa esiliinansa silmilleen.
»Kerranhan se olisi kuitenkin ollut edessä, Anna… Kas niin! Älä itke! Osaammehan me olla järkeviä, eikö niin? — Mitä tehdä? Sellainen on tyynesti kestettävä.»
»Milloin…?» kysyi Anna nyyhkyttäen.
»Ylihuomenna.»