Tulijat kertoivat kaupungin uutisia. Siellä oli juuri ollut suuri tulva, joka oli tunkeutunut moniin kellareihin ja joka oli tehnyt sen, että alavimmissa kujissa soudettiin veneillä; sitten oli ollut muuan tulipalo rannalla, erään vajarakennuksen palo, ja uuden senaatinjäsenen vaali… Senaattoriksi oli valittu viime viikolla Alfred Lauritzen, kauppahuone Stürmann & Lauritzenin, siirtomaatavara-, tukku- ja vähittäisliikkeen toinen omistaja, eikä senaattori Buddenbrook ollut tyytyväinen siihen. Hän istui kaulusvaippaansa kiedottuna tupakoiden ja puuttui keskusteluun vain viimeistä asiaa kosketeltaessa, tehden pari huomautusta. Ei hän olisi antanut herra Lauritzenille ääntään, sanoi hän, se oli varma. Lauritzen oli läpirehellinen mies ja mainio kauppias, epäilemättä. Mutta hän kuului keskiluokkaan, alempaan keskiluokkaan, hänen isänsä oli vielä omakätisesti kaivanut happamia sillejä tynnyreistä ja käärinyt ne paperiin… ja nyt oli senaattiin siis tullut yksi vähittäiskaupan omistaja. Hänen, Thomas Buddenbrookin isoisä oli lopettanut välinsä vanhimman poikansa kanssa siksi, että tämä oli nainut itselleen puodin; sellaiset olivat asiat siihen aikaan. »Mutta taso on laskemassa, senaatin arvoluokkataso on laskemassa, senaatti kansanvaltaistuu, hyvä Gieseke, eikä se ole hyvä. Ei siinä riitä yksinomaan kaupallinen kykeneväisyys; minun mielipiteeni mukaan ei pitäisi lakata vaatimasta hiukan enemmän. Minusta on epämieluista ajatella Alfred Lauritzenia suurine jalkoineen ja laivurinkasvoineen raatihuoneen salissa… en tiedä miksi. Se on vastoin kaikkia tyylikäsityksiä, se on sanalla sanoen mautonta.»
Mutta senaattori Gieseke oli loukkaantunut. Hänkin oli vain pankinjohtajan poika… Ei niin, ansion tuli päästä kunniaansa. Siksi tässä oltiin tasavaltalaisia. »Teidän ei muuten pitäisi polttaa niin paljon, Buddenbrook, sillä sitten meri-ilma ei auta teitä yhtään.»
»Minä lopetankin juuri», sanoi Thomas Buddenbrook viskaten pois imukkeen ja sulkien silmänsä.
Keskustelu sujui harvakseen sateen alkaessa uudestaan ja himmentäessä koko näköalan. Johduttiin puhumaan kaupungin viimeisestä häpeäjutusta, eräästä vekselinvaärennyksestä, jonka oli tehnyt tukkukauppias P. Philipp Kassbaum, joka nyt istui telkien takana. Ei kiihdytty ensinkään, nimitettiin herra Kassbaumin tekoa tuhmuudeksi, naurahdettiin lyhyeen ja kohautettiin olkaa. Senaattori tohtori Gieseke kertoi, että tukkukauppias muuten oli hyvällä tuulella. Uudessa olinpaikassaan oli hän ensimmäiseksi pyytänyt pukeutumispeiliä, jota vankilan kopissa ei ollut. »Pitäähän minulla olla peili!» oli hän sanonut.
Ilmettään rävähdyttämättä naurahtivat herrat nenäänsä. Sigismund Gosch tilasi rommitotia äänellä, joka ilmaisi: »Mitä hyötyä tästä kurjasta elämästä on?»… Konsuli Döhlmann muisti viinaryyppynsä, ja Christian oli taas ruotsalaisen punssin kimpussa, jonka senaattori Gieseke oli tilannut itselleen ja ystävälleen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin Thomas Buddenbrook jälleen alkoi vedellä haikuja.
Ja puhetta jatkettiin — laiskasti, halveksivasti ja epäilevän yhtäkaikkisesti, kylläisinä ja haluttomina raskaan ruoan ja juoman jälkeen ja sateen kiusaamina. Puheltiin kauppa-asioista, kunkin yksityisistä kauppa-asioista; mutta tuo keskustelun aihe ei innostanut ketään.
»Siitä ei ole paljon iloa» sanoi Thomas Buddenbrook raskaasti ja laski päänsä väsyneesti tuolin nojaa vasten.
»Entä miten on teidän laitanne, Döhlmann?» tiedusti senaattori Gieseke haukotellen… »Te olette tainnut antautua kokonaan paloviinan palvelukseen, vai kuinka?»
»Mistäpä piippu savua päästäisi», vastaa konsuli. »Kurkistan pari kertaa päivässä konttoriini. Lyhyt tukka on pian kammattu.»
»Ja huolehtiihan Strunck & Hagenström kaikesta tärkeimmästä», huomautti kaupanvälittäjä Gosch nyreästi. Hän oli laskenut kyynärpäänsä pöydälle kauaksi toisistaan ja nojannut ilkeän ukonpäänsä käsiään vasten.