»Lantatunkion lähellä ei tunnu toiset hajut», sanoi konsuli Döhlmann niin tarkoituksellisen alkuperäisesti että jokaisen täytyi vaipua murheelliseen mielentilaan, toivottoman epäilyn lamauttamana. »No, entä te, Buddenbrook, vieläkö te puuhaatte mitä?»
»En», vastasi Christian; »en minä enää». Ja sitten hän yht'äkkiä, ilman edelläkäyvää siirtymistä, ainoastaan vallitsevan äänettömyyden kehoittamana ja tarpeesta syventää sitä, alkoi puhua, hattu toisella korvallisella, Valparaison ajasta ja Johnny Thunderstormista… Semmoisessa kuumuudessa, hah haa! Voi hyvä Jumala!… työtä? No, sir, kuten näette, sir!» Ja hän kertoi miten he olivat puhaltaneet tupakansavun esimiehensä silmille. Hyvä Jumala!… Hänen ilmeensä ja liikkeensä ilmaisivat verrattoman hyvin tuota röyhkeän vaativaa ja hyväntahtoisen holtitonta laiskuutta. Hänen veljensä ei hievahtanut.
Herra Gosch koetti viedä totilasia huulilleen, laski sen kieltään sihauttaen takaisin pöydälle ja hinautui itse nyrkin avulla vastahakoisen käsivarren varaan, jonka jälkeen hän uudelleen lähensi kaidat huulensa lasin reunaan, läikytti osan pöydälle ja kulautti loput yht'aikaa suuhunsa.
»Voi teitä ja vapisemistanne, Gosch!» sanoi Döhlmann, »teidän pitäisi antaa asioiden mennä kuten minä. Tämä kirottu Hunyadi-Janos… Minä keperryn, ellen juo joka päivä litraani, semmoista se on, ja jos minä juon, keperryn vielä varmemmin. Tiedättekö, miltä tuntuu kun ei saa kunnon päivällistä… Tarkoitan, kun se ei pysy vatsassa?…» Ja nyt hän alkoi kertoa inhoittavan yksityiskohtaisesti voinnistaan, jota Christian Buddenbrook kuunteli peloittavalla mielenkiinnolla nenä kurtussa ja jonka hän palkitsi antamalla pienen tarkan kuvauksen vasemmalla puolella olevasta »vaivastaan».
Sade oli jälleen yltynyt. Se valui rankkana kohtisuoraan alas, ja sen toivoton, taukoamaton ropina kuului autiosta kylpylaitoksen puistosta.
»Niin, elämä on mätää», sanoi senaattori Gieseke, joka oli juonut hyvin paljon.
»Minä en viitsi enää olla maan päällä ollenkaan», sanoi Christian.
»Pian sitä kupsahtaa!» sanoi herra Gosch.
»Tuossa tulee Fiken Dahlbeck!» sanoi senaattori Gieseke.
Mainittu henkilö oli navetan omistajatar; hän kulki maitoämpäri kädessä herrojen ohi, hymyillen heille. Hän oli neljänkymmenen korvissa oleva, lihava ja julkea nainen.