Senaattori Gieseke katsoi häntä palavin silmin.
»Mikä povi!» hän sanoi; ja konsuli Döhlmann säesti noita sanoja äärettömän saastaisella sukkeluudella, josta oli se seuraus, että herrat taas nauraa hörähtivät nenäänsä.
Sitten huudettiin tarjoilijaa.
»Minä olen juonut litrani, Schröder», sanoi Döhlmann. »Voimme vaikka maksaakin. Kerranhan se on kuitenkin edessä… Entä te, Christian? Vaikka Giesekehän se taitaa maksaa teidän puolestanne.»
Mutta nyt elostui senaattori Buddenbrook. Hän oli istunut kaulusvaippaansa kääriytyneenä, kädet helmassa ja sikari suupielessä melkein kuin seuran ulkopuolella. Hän nousi paikaltaan ja sanoi terävästi: »Eikö sinulla ole rahaa mukanasi, Christian? Sallit kai sitten, että minä suoritan tuon pienen erän.»
Avattiin sateenvarjot ja astuttiin ulos katoksen alta. Teki hyvää lähteä vähän kävelemään…
— Toisinaan kävi rouva Permaneder veljeään tervehtimässä. Silloin he kulkivat yhdessä »Mövenstein»-kiven luo tai »meritemppeliin», jossa Tony Buddenbrook tuntemattomista syistä aina joutui innokkaaseen ja kapinoivaan mielentilaan. Hän puhui kaikkien ihmisten vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta, hylkäsi empimättä valtiopäivien säätyjärjestelmän, tuomitsi ankarasti etuoikeudet ja mielivallan ja vaati pontevasti, että ansion oli oltava kaiken perustus. Ja sitten hän johtui puhumaan elämästään. Hän puhui hyvin, hän hauskutti veljeään suuresti. Tuon onnellisen olennon ei ollut tarvinnut koko elämänsä aikana salata mitään, ei vähäisintäkään seikkaa, eikä voittaa vaieten mitään. Hän ei ollut jättänyt ilmaisematta yhtään imartelevaa sanaa eikä yhtään loukkausta, jonka elämä oli tuottanut hänen kohdalleen. Kaiken, jokaisen onnen ja murheen oli hän ilmaissut arkipäiväisin, lapsellisin sanoin, jotka riittivät täydellisesti hänen ilmaisutarpeelleen. Hänen vatsansa ei ollut aivan terve, mutta hänen sydämensä oli kevyt ja vapaa — hän ei itse tiennyt miten vapaa. Häntä eivät kalvaneet mitkään kätketyt salaisuudet; ei yksikään mykkä elämys painanut häntä. Ja siksi hänellä ei ollutkaan kantamista menneisyydessään. Hän tiesi, että hänellä oli ollut erilaisia kovia kohtaloita, mutta ne eivät olleet sittenkään jättäneet jälkeensä raskautta ja väsymystä, eikä hän pohjaltaan uskonut niihin ollenkaan. Mutta kun hän ei voinut kieltää yleisesti tunnettuja tosiseikkoja, käytti hän niitä hyväkseen kerskuakseen niillä ja puhuakseen niistä äärettömän vakavan näköisenä… Hän saattoi joutua vihan valtaan lausuessaan niiden henkilöiden nimet, jotka olivat vaikuttaneet haitallisesti hänen elämäänsä — ja luonnollisesti myös Buddenbrook-suvun elämään — ja joiden luku vähitellen oli kasvanut kunnioitettavaksi. »Itku-Trieschke!» hän huudahti »Grünlich! Permaneder! Tiburtius! Weinschenk! Hagenströmit! Severin! Voi sentään, Thomas, tuota häpeämätöntä joukkoa! Kyllä Jumala kerran on rankaiseva heitä, siihen minä uskon!»
Kun he tulivat »Meritemppeliin», alkoi jo hämärtää; syksy oli pitkällä. He seisoivat eräässä merenpuoleisessa, avonaisessa osastossa, joissa haisi puulta samoin kuin uimalaitoksen kopeissa ja joiden seinät olivat täynnä nimikirjoituksia, sydämenkuvia ja runoja. He seisoivat rinnakkain katsellen alas kosteanvihreän jyrkänteen laitaa ja yli kapean kivisen rantahiekan harmaanmustalle aaltoilevalle merelle.
»Valtavat aallot…» sanoi Thomas Buddenbrook. »Miten ne vyöryvät esiin ja murtuvat toinen toisensa perästä, loppumattomina, tarkoituksettomina ja kuolleina. Ja kuitenkin ne rauhoittavat ja lohduttavat, kuten kaikki yksinkertainen ja välttämätön maailmassa. Olen oppinut pitämään yhä enemmän merestä… ennen pidin vuoristosta enemmän, mutta ehkä vain siksi, että se oli kauempana. Nyt en enää välittäisi siitä. Luulen, että pelkäisin ja häpeäisin. Siellä on liian monipuolista, liian oikullista ja epätasaista… jäisin varmasti alakynteen siellä. Mitähän ihmisiä ne ovat, jotka antavat etusijan meren yksitoikkoisuudelle? Minusta tuntuu siltä kuin ne olisivat sellaisia, jotka ovat tuijottaneet liian kauan ja syvälle sisäisten asioiden mutkiin ja jotka tarvitsevat ainakin yhdessä asiassa yksinkertaisuutta… Vuoristossa täytyy osoittaa rohkeuttaan, mutta meren rannalla voi levätä hiekassa. Minä tunnen katseen, jolla kumpaakin tervehditään. Varmat, uhmailevat, onnelliset silmät, joista loistaa yritteliäisyys, tarmo ja elämänhalu, katsovat kukkulalta kukkulalle. Mutta meren äärellä, joka vyöryttää aaltojaan salaperäisellä ja herpaannuttavalla kohtaloonalistumisella, uneksii verhottu, toivoton ja tietävä katse, joka on jossakin kerran katsonut syvälle surullisiin totuuksiin… Terveys ja sairaus, siinä on näiden kahden asian ero. Ihminen kiipeilee reippaasti vuoriston louhikkojen, sakaroiden ja huippujen keskellä koetellakseen voimiaan, joita hän ei vielä tunne. Mutta se, joka on väsynyt sisäiseen kamppailuun, saapuu lepäämään ulkonaisen yksinkertaisuuden helmaan.»
Rouva Permaneder oli vaiti ja vaivaantunut, kuten huolettomat ihmiset ovat seurassa, jossa joku äkkiä sanoo jotakin kaunista ja vakavaa. Eihän sellaista puhuta! ajatteli hän katsellen kiinteästi etäisyyteen jottei kohtaisi veljensä katsetta. Ja aivan kuin hiljaa anteeksipyytäen, että häntä kamostutti, veti hän veljensä käsivarren kainaloonsa.