SEITSEMÄS LUKU.
Oli tullut talvi, joulu oli ohi, oli kulumassa tammikuu vuonna 1875. Lumi, joka peitti jalkakäytävät kovaksitallattuna, tuhkan ja hiekan sekaisena kerrostumana, oli muodostanut molemmin puolin ajotietä korkeita kinoksia, jotka kävivät yhä harmaammiksi, kuopallisemmiksi ja hatarammiksi, sillä ilmassa oli lämpöasteita. Kivitys oli märkä ja likainen, ja tummista räystäistä tippui vettä. Mutta niiden yläpuolella levisi taivas vaaleansinisenä ja pilvettömänä, ja avaruudessa näytti tanssivan miljardeja säkenöiviä valohiukkasia…
Kaupungin keskuksessa oli vilkasta, sillä oli lauantai ja toripäivä. Raatihuoneen pylväikön suippokaarien alla olivat lihakauppiaiden kojut, joissa he punnitsivat tavaroitaan verisin käsin Mutta itse torilla, suihkukaivon ympärillä oli kalamarkkinat. Siellä istui lihavia vaimoja kädet karvavieruisissa puuhkissa ja jalat hiilipatojen ääressä, vartioiden kylmänliukasta saalistaan ja kutsuen ympäri liikuskelevia keittäjättäriä ja talonrouvia levein puheenparsin ostoon. Ei ollut petoksen pelkoa. Saattoi olla varma tavaran tuoreudesta, sillä kalat elivät melkein kaikki, nuo lihavat, voimakkaat kalat… Toisilla oli hyvät päivät. Ne uiskentelivat, tosin ahtaudessa, mutta iloisin mielin vesisangoissa tarvitsematta kärsiä minkäänlaista hätää. Mutta toiset lojuivat hirveästi pullottavin silmin ja haukkovin kiduksin sitkeähenkisinä ja kituen laudallaan, pieksäen kovasti ja epätoivoisesti pyrstöllään, kunnes ne vihdoin napautettiin laudan laitaan ja verinen veitsi viilsi auki niiden kurkun. Pitkät ja paksut ankeriaat kiemurtelivat ja kääntyilivät mitä oudoimpiin mutkiin. Syvissä soikoissa vongerteli mustanaan Itämeren krapuja. Välistä vetäytyi joku voimakas kampela kouristuksenomaisesti kokoon ja ponnahti mielettömässä pelossaan kauas laudalta liukkaalle, totkujen tahraamalle levitykselle, niin että omistajattaren täytyi juosta sen perästä ja tuoda se ankarasti nuhdellen ja velvollisuudentuntoa teroittaen takaisin paikalleen…
Breitestrassella oli päivällisaikaan erittäin vilkasta. Koululapset tulivat reppu selässään katua pitkin, täyttivät ilman naurullaan ja lavertelullaan ja nakkelivat toisiaan puolisulaan lumeen. Nuoret, hyviin perheisiin kuuluvat konttorioppilaat kulkivat arvonsa tuntien torin ohi tanskalaisiin merimieslakkeihin tai hienoihin englantilaiskuosisiin vaatteisiin puettuina, ylpeinä siitä, että olivat päättäneet realikoulukurssin. Vakiintuneet, harmaapartaiset ja mitä arvossapidetyimmät porvarit kulkivat katua pitkin järkkymätön kansallis-vapaamielinen ilme kasvoillaan, kopautellen kävelykeppiään katuun ja katsellen tarkkaavasti raatihuoneen lasitiilipäätyä kohti, jonka portaille oli asetettu kaksi vartiaa. Sillä senaatti oli koolla. Jalkaväkeen kuuluvat sotilasvahdit kulkivat viittoihinsa kietoutuneina, kivääri olalla, kylmäverisesti, määrättyä alaa edestakaisin likaisessa sohjussa. He kohtasivat toisensa puolitiessä, katsoivat toisiinsa, vaihtoivat pari sanaa ja jatkoivat taas kulkuaan toistensa ohi. Kun joku upseeri sattui kohdalle kaulus ylöskäännettynä ja molemmat kädet taskuissa, seuraten jonkun pikku mamsselin jälkiä ja antaen samalla rikkaiden talojen nuorten neitien ihailla heitä, asettuivat sotamiehet kumpikin vahtikoppinsa eteen, vilkaisivat hätäisesti asuaan ja tekivät kunniaa… Kesti vielä kauan ennenkuin he saisivat tervehtiä senaattoreita näiden tullessa ulos. Istuntoa oli kestänyt vasta kolmeneljännes tuntia. Kai tässä ennen sen loppumista ehtisi tapahtua vaihtokin…
Mutta silloin, yht'äkkiä, kuuli toinen sotilaista lyhyen, hiljaisen kuiskauksen rakennuksen sisältä; samassa vilahti pylväikössä raatihuoneenvahtimestari Uhlefeldtin tulipunainen hännystakki, ja tämä ilmestyi esiin sanomattoman touhukkaana kolmikolkkahattu päässä ja koristemiekka sivulla, sanoi hiljaa »huomio!» ja vetäytyi takaisin. Samassa kuului kaikuvasta käytävästä jo läheneviä askeleita…
Jalkaväkisotilaat asettuivat asentoon, löivät kantapäänsä yhteen, pullistivat rintaansa, veivät kiväärin jalalle ja tekivät kunniaa parilla täsmällisellä otteella. Heidän välitseen astui kutakuinkin nopeasti, silinteri koholla, keskipituinen herra, joka oli vetänyt toisen kulmansa ylös ja jonka pitkät, suipot viikset ulottuivat kauas ohi kalpeiden poskien. Senaattori Buddenbrook lähti tänään paljon ennen istunnon loppua raatihuoneelta.
Hän kääntyi oikealle eikä siis kotiaan kohden. Täsmällisenä, moitteettoman hienona ja siistinä kulki hän eteenpäin hiukan hypähtelevine askeleineen, ollen kaiken aikaa pakotettu tervehtimään joka suunnalle. Hänellä oli kädessään valkoiset hansikkaat ja hänen hopeakoukkuinen keppinsä oli pistetty vasempaan kainaloon. Hänen leveän turkinkauluksensa yläpuolelta näkyi valkoinen hännystakin kravatti. Mutta hänen huolellisesti hoidetut kasvonsa olivat valvoneen näköiset. Monet huomasivat ohikulkiessa, että hänen tulehtuneissa silmissään oli kyyneleitä ja että hän oli puristanut huulensa yhteen aivan erikoisella, varovaisella ja vääntyneellä tavalla. Usein hän nieli aivan kuin hänen suunsa olisi täyttynyt jollakin nesteellä. Ja poskien ja ohimoiden liikkeistä näkyi, että hän oli purrut yhteen hampaansa.
»Mitäs nyt, Buddenbrook, sinä karkaat istunnosta! Onpas se uutta!» sanoi Mühlstrassen kulmassa hänen vieressään joku, jota hän ei ollut huomannut. Se oli Stephan Kistenmaker, hänen ystävänsä ja ihailijansa, joka yleisissä asioissa omaksui kaikki hänen mielipiteensä. Hänellä oli pyöreäksileikattu, harmahtava täysiparta, tavattoman paksut kulmakarvat ja pitkä, punainen nenä. Hän oli pari vuotta sitten, ansaittuaan aika määrän rahaa, lopettanut viiniliikkeensä, jota nyt hoiti hänen veljensä Eduard omissa nimissään. Siitä alkaen oli hän elänyt koroillaan. Mutta koska hän hiukan häpesi nykyistä toimettomuuttaan, oli hänellä aina olevinaan kauhean kiire.
»Kauhean kiire. Minusta tulee pian loppu!» sanoi hän sivellen harmaata, käherrysraudalla kiharoitua tukkaansa. »Mutta mitä varten ihminen olisi muutenkaan olemassa?» Hän saattoi seista tuntimääriä pörssissä, ilman että hänellä oli siellä mitään tekemistä. Hänellä oli monta joutavaa virkaa. Viimeksi oli hän hommannut itsensä kaupungin kylpylaitoksen johtajaksi. Hän hääri vilkkaasti valamiehenä, kaupanvälittäjänä, testamentintoimeenpanijana pyyhkien hikeä otsaltaan…
»Onhan nyt istunto, Buddenbrook», sanoi hän uudelleen, »ja sinä olet kävelyllä.»