Thomas Buddenbrook nousi äkisti ja kaatoi erään pikku pöydän luona olevasta karahvista lasillisen vettä, jonka hän nielaisi ja joka haisi ja maistoi kloroformille. Sitten hän aukaisi eteisen oven ja huusi kärsimättömällä äänellä, että ellei herra Brechtillä ollut kovin tähdellistä estettä, pyytäisi hän hiukan kiirehtimään, sillä hänen hammastaan särki.
Heti tämän jälkeen ilmestyi hammaslääkärin harmahtava poskiparta, kyömynenä ja paljas otsa vastaanottohuoneen ovelle. »Olkaa hyvä», hän sanoi »Olkaa hyvä», kirkui Josephus. Senaattori seurasi kutsua nauramatta. Vaikea tapaus! ajatteli tohtori Brecht kalveten…
He kulkivat kiireesti valoisan huoneen läpi isoa kääntötuolia kohden, jossa oli pehmeä päänalus ja vihreällä sametilla päällystetyt käsinojat ja joka sijaitsi ikkunan alla. Istuessaan selitti Thomas Buddenbrook lyhyesti mistä oli kysymys, laski päänsä taapäin ja sulki silmänsä.
Herra Brecht asetteli tuolia ja alkoi sitten tutkia hammasta pienellä peilillä ja rautapuikolla. Hänen kätensä haisi mantelisaippualle ja hänen hengityksensä pihville ja kukkakaalille.
»Meidän täytyy vetää se pois», sanoi hän tuokion kuluttua kalveten yhä enemmän.
»Vetäkää vaan», sanoi senaattori sulkien luomensa vielä tiukemmin.
Nyt syntyi äänettömyys. Herra Brecht puuhasi jotakin kaapin luona ja etsi esiin kojeita. Sitten hän lähestyi uudestaan potilastaan.
»Minä pensselöin ensin vähän», sanoi hän. Ja samassa ryhtyi hän toimeen, voidellen hammaslihaa huolellisesti väkevähajuisella aineella. Sitten hän pyysi hiljaa ja sydämellisesti potilastaan pysymään hiljaa ja aukaisemaan suunsa hyvin auki sekä aloitti tehtävänsä.
Thomas Buddenbrook rutisti molemmin käsin samettikäsinojaa. Hän tunsi tuskin ollenkaan pihtien asettamista, huomasi sitten vasta, suunsa sisältä kuuluvasta ritinästä ja lisääntyvästä, yhä julmemmaksi käyvästä paineesta, joka tuntui koko hänen päässään, että asia oli hyvällä alulla. Jumalan kiitos! ajatteli hän. Nyt on vaan annettava sen jatkua. Kipu on kasvava hirmuiseksi, äärettömäksi, kunnes tulee loppukouraus, kamala, järjetön, murskaava, epäinhimillinen tuska, joka repii koko aivot kappaleiksi… Sitten se on ohi; täytyy siis odottaa.
Sitä kesti kolme tai neljä sekuntia. Herra Brechtin vavahteleva voimanponnistus tuntui myös Thomas Buddenbrookin ruumiissa, hän tunsi kohoavansa istuimelta ja kuuli pienen uikahduksen hammaslääkärin kurkusta… Äkkiä tuli kamala tempaus, järistys, hän luuli niskan taittuvan; ja sitä seurasi lyhyt rätinä ja rasahdus. Hän avasi nopeasti silmänsä… Paine oli poissa, mutta hänen päässään jyrisi, tulehtuneessa ja raadellussa leuassa tuntui vihlova, julma polte, ja hän tunsi selvästi, ettei tämä ollut asian oikea ratkaisu, vaan ennenaikainen tapaus, joka vain pahensi asiaa… Herra Brecht oli astunut taapäin. Hän nojasi koneistokaappia vastaan, oli kalpea kuin kuolema ja sanoi: »Juuret… Johan minä sen arvasin.»