Herra Brecht teki sen ja vastasi sitten: »Suostun aivan mielelläni siihen, että tulette huomenna tai ylihuomenna uudestaan johonkin aikaan ja että siirrämme loput siihen. Tunnustan, että itsekin… Sallitteko, että toimitan vielä huuhtelun ja pensselöimisen, lievittääkseni tuskaa toistaiseksi…»
Hän toimitti huuhtelun ja pensselöimisen, ja sen jälkeen lähti senaattori pois, lumivalkeaksi valahtaneen herra Brechtin koettaessa viimeisine voimineen kohauttaa säälivästi olkaansa.
»Hetkinen… olkaa hyvä!» huusi Josephus heidän astuessaan odotussalin läpi, ja se huusi sen uudelleen Thomas Buddenbrookin jo laskeutuessa portaita alas.
Vipukoneen avulla… niin, se oli tapahtuva huomenna. Mitä nyt? Kotiin lepäämään, koettamaan nukkua. Varsinainen hermosärky tuntui lauhtuneen; hänen suussaan tuntui vain epäselvä, vaikea polte. Kotiin siis… Hän kulki hitaasti katuja pitkin, tervehtien ja vastaten tervehdyksiin koneellisesti, miettivin, epävarmoin silmin aivan kuin pohtien miltä hänestä oikeastaan tuntui.
Hän saapui Fischergrubelle ja alkoi astua vasenta jalkakäytävää pitkin. Kaksikymmentä askelta kuljettuaan hän tunsi pahoinvointia. Minä menen toiselle puolen katua ja juon pienen viinaryypyn anniskeluliikkeessä, hän ajatteli ja astui kadulle. Kun hän oli saapunut jotakuinkin keskiväliin tapahtui seuraavaa. Hänestä tuntui aivan siltä kuin joku olisi tarttunut hänen aivoihinsa ja alkanut pyörittää niitä vastustamattomalla voimalla ja yhä lisääntyvällä, hirvittävästi lisääntyvällä nopeudella ensin suurissa ympyröissä, sitten pienemmissä ja yhä pienemmissä, kunnes se murskasi ne suunnattomalla, raa'alla ja armottomalla voimalla noiden ympyröiden kivikovaa keskipistettä vasten… Hän teki puolikäännöksen ja kaatui kädet levällään suulleen märälle kivitykselle.
Koska katu oli hyvin jyrkkä, oli hänen yläruumiinsa sangen paljon korkeammalla kuin jalat. Hän oli kaatunut kasvoilleen, joiden alle heti alkoi muodostua verilammikko. Hänen hattunsa vieri kappaleen matkaa alemma. Hänen turkissaan oli loka- ja lumitahroja. Hänen valkoisiin hansikkaisiin puetut kätensä olivat kuralätäkössä.
Siinä hän makasi ja siihen hän jäi makaamaan, kunnes pari kaupunkilaista sattui kohdalle ja käänsi hänet toisinpäin.
KAHDEKSAS LUKU.
Rouva Permaneder tuli pääportaita ylös kannattaen helmojaan toisella kädellä ja painaen toisella suurta ruskeata puuhkaansa poskeaan vasten. Hän syöksyi puolijuoksua eteenpäin, kapottihattu huolimattomasti päähän nakattuna, posket hohtaen; eikä hänen eteenpäintyöntyvässä ylähuulessaan ollut yhtään hikipisaraa. Vaikka ei näkynyt ketään, mutisi hän lakkaamatta rientäessään eteenpäin, ja hänen mutinastaan erottui silloin tällöin joku sana, jolle pelko antoi kuuluvan muodon… »Ei se ole mitään…» hän sanoi. »Ei se merkitse mitään… Hyvä Jumala ei voi tahtoa sellaista… Hän tietää mitä tekee; siihen minä uskon… Se ei varmastikaan ole sen vaarallisempaa… Voi, Herra Jumala, totisesti minä tahdon rukoilla sinua…» Hän höpisi peloissaan mitä sattui, ryntäsi toiseen kerrokseen ja sitten yli käytävän…
Etuhuoneen ovi oli avoinna, ja sieltä tuli hänen kälynsä häntä vastaan.