Gerda Buddenbrookin kauniit valkoiset kasvot olivat vääntyneet kauhun ja inhon irveeseen, hänen lähekkäin olevat, ruskeat, sinisten varjojen ympäröimät silmänsä räpyttivät ja niiden katse oli vihainen, hämmentynyt ja iljetyksen täyttämä. Nähdessään rouva Permanederin levitti hän käsivartensa ja syleili tätä kätkien päänsä tämän olkapäätä vasten.
»Gerda, Gerda, mitä se on?» huusi rouva Permaneder. »Mitä on tapahtunut?… Mitä tämä merkitsee!… Minulle sanottiin hänen langenneen? Tiedoton?… Miten hän voi?… Eihän hyvä Jumala saata tahtoa pahinta… Sano jo toki, ole laupias…»
Mutta hän ei saanut heti vastausta, tunsi vain miten Gerdan koko olemus vääntelehti kauhun vallassa. Sitten hän kuuli olkapäänsä kohdalta ääntä…
»Ja minkä näköinen hän oli», ymmärsi hän, »kun he toivat hänet tänne! Koko elämänsä aikana ei hän sallinut vaatteissaan yhtään tomuhiukkasta… On kohtalon ivaa, että loppu saattaa tulla siten…!»
He kuulivat hiljaista liikettä. Pukeutumishuoneen ovi oli avautunut, ja Ida Jungmann seisoi kynnyksellä valkoinen esiliina edessään, vatia kantaen. Hänen silmänsä olivat itkettyneet. Kun hän huomasi rouva Permanederin, astui hän taapäin maahan katsoen antaakseen tietä. Hänen ryppyinen poskensa vapisi.
Pitkät, kukikkaat ikkunaverhot häilähtivät vedossa, kun Tony kälynsä seuraamana astui makuuhuoneeseen. Karboolin, eetterin ja muiden lääkkeiden haju lemahti heitä vastaan. Leveässä mahonkisängyssä, punaisen peitteen alla makasi Thomas Buddenbrook riisuttuna, kudottuun yöpaitaan puettuna selällään. Hänen raollaan olevat silmänsä olivat murtuneet ja vääntyneet, huulet liikkuivat lallattaen pörrööntyneiden viiksien alla ja hänen kurkustaan kuului tavantakaa kurahtelevia ääniä. Nuori tohtori Langhals kumartui hänen ylitseen, otti verisen hauteen hänen kasvoiltaan ja kastoi uuden kulhoon, joka oli yöpöydällä. Sitten hän kuunteli sairaan rintaa ja koetteli valtimoa… Sängyn jalkopäässä istui pikku Johann, pyöritti merimiessolmuaan ja kuunteli miettivän näköisenä isänsä ääntelyitä. Likaantuneet vaatteet olivat jossakin tuolilla.
Rouva Permaneder kyykistyi vuoteen viereen, tarttui veljensä käteen, joka oli raskas ja kylmä, ja tuijotti tämän kasvoihin… Hän alkoi tajuta, että tiesipä hyvä Jumala tai ei mitä teki, hän sittenkin tahtoi »pahinta».
»Tom», vaikeroi hän. »Etkö tunne minua? Mikä sinun on? Jätätkö meidät?
Ethän jätä meitä?! Voi, se ei voi olla mahdollista…!»
Ei seurannut mitään, jonka olisi voinut käsittää vastaukseksi. Tony katsoi apua anoen tohtori Langhalsiin. Tämä seisoi siinä kauniit silmät alasluotuina, ja hän ilmaisi kasvoillaan, ei aivan itserakkaudetta, hyvän Jumalan tahdon…
Ida Jungmann tuli taas sisään auttamaan, jos oli jotakin auttamista. Vanha tohtori Grabow tuli omassa persoonassaan loukkaantunutta katsomaan, puristi jokaisen kättä pitkät kasvot lempeän näköisinä, tarkasti päätään pudistaen sairasta ja teki juuri samoin kuin tohtori Langhals vähää ennen oli tehnyt… Tieto tapahtumasta oli levinnyt tuulen nopeudella kaupungille. Vähänväliä soi alaoven kello ja makuuhuoneeseen tunki senaattorin vointia koskevia kysymyksiä. Se oli muuttumaton, muuttumaton… jokainen sai saman vastauksen.