Molemmat lääkärit olivat sitä mieltä, että yöksi oli joka tapauksessa hankittava laupeudensisar. Lähetettiin noutamaan sisar Leandraa, ja tämä tuli. Hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmettelyn tai kauhun ilmettä, kun hän astui sisään. Hän laski vain nytkin hiljaa nahkalaukkunsa, päähineensä ja kaapunsa syrjään ja ryhtyi hiljaisin, ystävällisin liikkein työhönsä.
Pikku Johann istui paikallaan tunti tunnin jälkeen, katseli kaikkea ja kuunteli isänsä kurkusta tulevia kurahtelevia ääniä. Hänen olisi oikeastaan pitänyt mennä laskento-yksityistunnilleen, mutta hän ymmärsi, että nämä olivat sellaisia tapauksia, joiden edessä kampalankatakkien täytyi vaieta. Läksyjenlukuakin hän muisti vain silmänräpäyksen pilkallisesti… Kun rouva Permaneder pari kertaa tuli hänen luokseen ja painoi hänet rintaansa vasten, vuodatti hän kyyneleitä; mutta muuten katsoi hän ympärilleen kuivin silmin, luotaantyöntävän ja miettivän näköisenä, hengitti säännöttömästi ja varoen kuin olisi hän pelännyt tuntevansa tuon vieraan ja samalla niin tutun hajun…
Kellon lähestyessä neljää teki rouva Permaneder päätöksen. Hän pyysi tohtori Langhalsin seuraamaan häntä viereiseen huoneeseen, vei käsivarret ristiin rinnalleen, kohotti päänsä takakenoon ja painoi leukansa alas.
»Herra tohtori», hän sanoi, »eräs asia on teidän vallassanne; pyydän, että tekisitte sen! Sanokaa minulle totuus! Minä olen elämän koettelema nainen. Olen oppinut katsomaan totuutta silmiin, uskokaa minua… Onko veljeni elävä huomiseen? Puhukaa suoraan!»
Tohtori Langhals käänsi pois kauniit silmänsä, katsoi kynsiään ja puhui ihmisen voimattomuudesta ja kykenemättömyydestä arvaamaan, oliko herra senaattori elävä yli yön vai kutsuttaisiinko hänet pois seuraavassa silmänräpäyksessä…
»Sitten minä tiedän mitä teen», hän sanoi, lähti ulos ja lähetti hakemaan pastori Pringsheimiä.
Osittaiseen virkapukuun puettuna, ilman kaularöyhystä, mutta pitkä kauhtana yllään tuli tämä huoneeseen, loi kylmän katseen sisar Leandraan ja istuutui tuolille vuoteen viereen, joka oli työnnetty hänelle. Hän pyysi sairasta tuntemaan hänet ja kuuntelemaan hiukan mitä hän sanoisi; mutta kun tuo pyyntö jäi tuloksettomaksi, kääntyi hän suoraan Jumalan puoleen, puhutteli häntä frankkilaismurteisella saksankielellä ja muunteli ääntään, milloin alentaen sen matalaksi ja synkän intoilevaksi, milloin koroittaen sen lempeään kirkastukseen, kasvonilmeiden muuttuessa aina sitä mukaa… Hänen pyöräyttäessään r-äännettä oudon paksulla tavalla kitalaessaan arveli pikku Johann hänen juuri juoneen kahvia voisämpylöiden kera.
Pastori Pringsheim sanoi, ettei hän eivätkä nämä muut läsnäolevat henkilöt enää rukoilleet tämän kalliin uskonveljen henkiinjäämistä, sillä he ymmärsivät Herran pyhän tahdon olevan ottaa hänet luokseen, vaan he rukoilivat hänelle vain autuaallista loppua… Sitten hän luki vielä vaikuttavalla tavalla kaksi tapaukseen soveltuvaa rukousta ja nousi. Hän puristi Gerda Buddenbrookin ja rouva Permanederin kättä, otti pikku Johannin pään käsiensä väliin ja katsoi minuutin verran surusta ja hellyydestä väristen hänen alasluotuja luomiaan, kumarsi neiti Jungmannille, loi uudelleen kylmän katseen sisar Leandraan ja poistui.
Tohtori Langhalsin palatessa kotoaan, jonne hän oli pistäytynyt vähäksi aikaa, oli kaikki aivan ennallaan. Hän neuvotteli vain lyhyeen hoitajattaren kanssa ja poistui taas. Myöskin tohtori Grabow kävi vielä kerran kysymässä sairaan vointia ja katsoi sitten lempeästi sivulle. Thomas Buddenbrookin silmät olivat yhä murtuneet, hänen huulensa lallattivat ja hänen kurkustaan kuului edelleen kurahtelevia ääniä. Hämärä laskeutui. Ulkona näkyi kalpea iltarusko, ja sen valo lankesi ikkunasta likaantuneille vaatekappaleille, jotka olivat jossakin tuolilla.
Kello viisi ryhtyi rouva Permaneder ajattelemattomaan tekoon. Istuen vastapäätä kälyään vuoteen laidalla alkoi hän yhtäkkiä sanella kurkkuäänellään hyvin kovasti ja ristissä käsin erästä virttä… »Lopeta, Herra, tuskansa», hän lausui kaikkien kuunnellessa häntä hiiskahtamatta, — lopeta, Herra, tuskansa; ja vahvista myös jalkansa; niin kuolemahan mennen… » Mutta hän rukoili niin sydämensä pohjasta, että hän koko ajan vain ajatteli niitä sanoja, joita parastaikaa lausui, muistamatta, ettei hän osannut ollenkaan loppua, vaan sai pysähtyä surkeasti kolmannen säkeen jälkeen. Hän teki sen, keskeytti rukouksensa koroitetulla äänellä ja korvasi lopun sitä suuremmalla ryhdin arvokkuudella. Jokainen huoneessa-olijoista oli odottanut loppua ja vetäytynyt hämillään itseensä. Pikku Johann rykäisi niin kovasti, että se kuului kuin voihkaisulta. Sen jälkeen ei huoneessa kuulunut muuta kuin Thomas Buddenbrookin kuolemaa ennustavat kurahtelut.