Tuntui vapauttavalta, kun sisätyttö ilmoitti viereiseen huoneeseen kannetun hiukan ruokaa. Mutta juuri kun oli alettu nauttia vähän lientä Gerdan makuukamarissa, ilmestyi sisar Leandra ovelle viitaten ystävällisesti.
Senaattori kuoli. Hän henkäisi pari kolme kertaa hiljaa, vaikeni ja lakkasi liikuttamasta huuliaan. Siinä oli koko muutos; hänen silmänsä olivat jo sitä ennen olleet kuolleet.
Tohtori Langhals, joka saapui muutaman minuutin perästä paikalle, asetti mustan kuulotorvensa sairaan rinnalle, kuunteli kauan ja lausui tunnontarkan harkinnan jälkeen: »Hän on kuollut.»
Ja sisar Leandra sulki hellävaroen kuolleen silmäluomet kalpean, lempeän kätensä nimettömällä sormella.
Silloin viskautui rouva Permaneder polvilleen vuoteen ääreen, painoi kasvonsa peitteeseen ja itki ääneen, antautui hillittömästi, mitään salaamatta tuon virkistävän tunteenpurkauksen valtaan, joka oli hänen onnellisen luontonsa käytettävissä… Kasvot likomärkinä, mutta vahvistuneena, keventyneenä ja täydellisessä sielullisessa tasapainossa nousi hän maasta ja ryhtyi heti ajattelemaan kuolemanilmoituksia, jotka oli viipymättä toimitettava eri tahoille — suunnaton määrä hienosti painettuja surukirjeitä…
Christian tuli näkyviin. Hänen laitansa oli siten, että hän oli saanut tiedon senaattorin kaatumisesta klubiin, josta hän oli paikalla poistunut. Mutta peläten näkevänsä jotakin kauheata oli hän ensin tehnyt laajan kävelyn Burgtor'in ulkopuolelle, niin ettei kukaan ollut löytänyt häntä. Nyt hän sitten tuli ja kuuli jo alhaalla veljensä kuolleen.
»Eihän se saata olla mahdollista!» sanoi hän nousten ontuen ja silmät harhaillen portaita ylös.
Sitten hän seisoi sisarensa ja kälynsä välissä kuolinvuoteen ääressä, seisoi siinä paljaine päälakineen, sisäänvajonneine poskineen, riippuvine viiksineen, suunnattomine, luisevine nenineen ja väärine laihoine säärineen; seisoi hiukan alakuloisena, hiukan kysyvän näköisenä, ja hänen pienet, syvällä olevat silmänsä katsoivat veljen kasvoja, jotka näyttivät niin äänettömiltä, kylmiltä ja luoksepääsemättömiltä. Thomaksen suupielet olivat vetäytyneet alas miltei pilkallisen näköisinä. Veli, jonka Christian oli väittänyt olevan itkemättä hänen kuollessaan, makasikin nyt itse siinä, oli kuollut muitta mutkitta, sanaakaan sanomatta, vetäytynyt ylhäisesti äänettömyyteen ja jättänyt toisen säälimättömästi häpeän valtaan, kuten niin monasti elämässä! Oliko hän tehnyt oikein vai väärin kohdellessaan Christianin kärsimyksiä, hänen »vaivaansa», nyökkäävää miehenhaamua, spriiputelia ja avonaista ikkunaa vain kylmällä ylenkatseella? Tuo kysymys oli turha, sillä kuolema oli nyt itsepäisessä ja arvaamattomassa puolueellisuudessaan valinnut hänet, tehnyt hänet syytteiden saavuttamattomaksi, ottanut hänet hoiviinsa ja holhoukseensa, tehnyt hänet kunnianarvoiseksi ja korottanut hänet käskijävallallaan ihmisten aran mielenkiinnon kohteeksi — samalla kuin se hylkäsi halveksuen Christianin ja oli virittävä ilkkuen hänen eteensä vielä kymmenet kiusat ja häpeät. Milloinkaan ei Thomas Buddenbrook ollut tehnyt veljeensä niin valtavaa vaikutusta kuin tällä hetkellä. Menestys on mahtava voima. Toisten kunnioituksen kärsimyksiämme kohtaan herättää yksin kuolema; se tekee vähäpätöisimmänkin niistä kunnianarvoiseksi. Sinun puolellasi on nyt oikeus, minä taivun, ajatteli Christian; ja äkkiä taivutti hän kömpelösti toisen polvensa ja laskeutui sille sekä suuteli peitteellä lepäävää kylmää kättä. Sitten hän nousi ja alkoi kulkea edestakaisin silmien harhaillessa ympäri huonetta.
Saapui sitten muitakin surunvalittelijoita, vanhat Krögerit, Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja vanha herra Marcus. Klothilde-parkakin tuli taloon, seisoi laihana ja tuhkanharmaana vuoteen ääressä ja risti tylsän näköisenä kudotuilla käsineillä peitetyt kätensä. »Älkää luulko, Tony ja Gerda», sanoi hän äärettömän hitaasti ja valittavasti, »että minulla on kylmä sydän, kun en itke. Minulla ei ole enää kyyneleitä… » Ja jokainen uskoi nuo sanat hänen seisoessaan siinä niin toivottoman värittömänä ja kuivettuneena…
Viimein poistuivat kaikki erään vaimoihmisen tieltä, erään epämiellyttävän vanhan olion tieltä, jolla oli väkättävä, hampaaton suu ja joka oli tullut pesemään ja pukemaan ruumista sisar Leandran kanssa.