* * * * *
Vielä myöhään illalla istuivat arkihuoneessa Gerda Buddenbrook, rouva Permaneder, Christian ja pikku Johann suuren kaasulampun alla pyöreän keskipöydän ympärillä uutterassa toiminnassa, oli saatava kokoon luettelo henkilöistä, joille täytyi lähettää kuolemanilmoitus, sekä varustettava kirjekuoret osoitteilla. Kaikkien kynät rapisivat. Silloin tällöin muisti joku taas uuden nimen ja merkitsi sen luetteloon… Hannonkin täytyi olla avullisena, sillä hänellä oli hyvä käsiala, ja aika oli täpärällä.
Talossa ja kadulla oli hiljaista. Harvoin vain kajahtivat jonkun kulkijan askeleet. Kaasulamppu puhahteli, joku mutisi nimen, paperi rapisi. Välistä yhtyivät kaikkien katseet hetkeksi tapahtunutta muistellen.
Rouva Permanederin kynä liikkui vauhdikkaasti. Mutta joka viides minuutti, aivan kuin kellon mukaan laskettuna, pani hän kynän kädestään, kohotti yhteenliitetyt kätensä suunsa tasalle ja puhkesi valitukseen. »Minä en käsitä sitä!» huusi hän osoittaen sillä, että hän vähitellen rupesi käsittämään, mitä oikein oli tapahtunut. »Nyt on siis kaikki lopussa!» huusi hän aivan odottamatta viiltävän epätoivon vallassa ja kiersi itkien käsivartensa kälynsä kaulaan, minkä jälkeen hän taas vahvistuneena jatkoi puuhaansa.
Christian oli samassa tilassa kuin Klothilde-parka. Hän ei ollut vuodattanut vielä ainoatakaan kyyneltä ja häpesi sitä hiukan. Nolouden tunne oli hänessä voimakkaampi kuin mikään muu. Sitäpaitsi oli ainainen askartelu omien mielentilojen ja omituisuuksien kanssa tylsyttänyt ja kuluttanut häntä. Hän oikaisi itsensä väliin, pyyhkäisi paljasta otsaansa ja sanoi tukahtuneella äänellä: »Niin, se on hirveän surullista!» Hän sanoi sen itseään varten, pakotti itseään muistamaan tapausta ja koetti pusertaa silmistään hiukan kosteutta….
Äkkiä tapahtui sellaista, mikä sai kaikki hämmennyksen valtaan. Pikku Johann purskahti nauruun. Hän oli kirjoitellessaan sattunut huomaamaan jonkun outokaikuisen nimen, joka tuntui vastustamattoman koomilliselta. Hän toisti sen, pyrski nenän läpi, taivuttautui eteenpäin, vapisi, nieli, mutta ei voinut olla nauramatta. Alussa saattoi luulla hänen itkevän, mutta ei se ollut sitä. Aikuiset katsoivat häneen luullen erehtyneensä ja ollen ymmällä. Sitten lähetti äiti hänet nukkumaan…
YHDEKSÄS LUKU.
Hammassärkyyn… Senaattori Buddenbrook oli kuollut hammassärkyyn, sanottiin kaupungilla. Mutta tuhat tulimmaista, kuoliko nyt kukaan hammassärkyyn! Hänen hammastaan oli kivistänyt, herra Brecht oli taittanut hampaan, ja sen jälkeen hän oli kaatunut kadulle. Oliko moista kuultu?!…
Mutta olipa asia miten hyvänsä, nyt oli edessä seppeleiden lähettäminen, suurten seppeleiden, kalliiden seppeleiden, seppeleiden, jotka tuottivat kunniaa, joista mainittaisiin sanomalehdissä ja joista näkyi, että ne tulivat velvollisuudentuntoisilta, maksukykyisiltä ihmisiltä. Ne lähetettiin surutaloon, niitä tulvi kaikkialta, yhdistyksiltä, perheiltä ja yksityisiltä; niissä oli laakeriseppeleitä, väkevätuoksuisia kukkaseppeleitä, hopeaseppeleitä; seppeleitä, joissa oli mustat nauhat, ja toisia, joissa oli kaupungin värien mukaiset nauhat, sellaisia, joissa oli mustat kirjaimet, ja sellaisia, joissa oli kultaiset. Ja joukossa oli palmunlehtiä, suunnattoman suuria palmunlehtiä….
Kaikki kukkakaupat tekivät suurenmoisia kauppoja, ei vähimmin Iversenin liike, joka oli vastapäätä surutaloa. Rouva Iversen soitti monta kertaa päivässä ulko-oven kelloa tuoden erilaisia laitteita; mikä oli senaattori siltä ja siltä, mikä konsuli siltä ja siltä, mikä joltakin virkakunnalta… Kerran hän kysyi, eikö hän saisi käväistä sisällä katsomassa senaattorivainajaa. Kyllä, sen hän mielellään sai tehdä, tuli vastaukseksi, ja sitten hän seurasi neiti Jungmannia pääportaita ylös luoden mykkiä katseita häikäisevään ympäristöön.