Hänen käyntinsä oli raskasta, sillä hän odotti pieniä, kuten tavallisesti. Hänen näkönsä oli muutenkin vuosien kuluessa muuttunut hiukan epäedulliseksi, mutta kapeamuotoiset mustat silmät ja malaijilaiset poskiluut olivat edelleenkin viehättävät, ja näkyi yhä, että hän varmaan kerran oli ollut erinomaisen kaunis. — Hänet päästettiin salonkiin, sillä Thomas Buddenbrookin paarit oli viety sinne.
Vainaja makasi tuon suuren ja valoisan huoneen keskellä, josta huonekalut olivat poistetut, valkosilkkisillä patjoilla, valkoiseen silkkiin käärittynä ja valkoisella silkillä peitettynä tuberoosien, orvokkien ja kymmenien muiden kasvien väkevässä, huumaavassa tuoksussa. Hänen pääpuolessaan, puolipiiriin asetettujen hopeaisten haarakynttilöiden keskellä, joiden alustat olivat verhotut mustalla suruharsolla, seisoi Thorvaldsenin siunaava Kristus. Kukkavihkoja, seppeleitä, kukkakoreja ja -laitteita oli pitkin seinävieriä pystyssä ja nojallaan lattialla ja peitteellä; palmunlehtiä oli järjestetty paarien ympärille ja ne taipuivat yli kuolleen jalkojen. — Hänen kasvonsa olivat paikotellen ruhjoontuneet, ja nenä varsinkin oli pahasti vioittunut. Mutta hänen hiuksensa olivat käherretyt, kuten hänen eläessäänkin, ja viikset, jotka vanha herra Wenzel vielä kerran oli hoitanut käherrysraudalla, ulottuivat jäykkinä kauas ohi valkoisten poskien. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivuun ja hänen ristiin asetettujen käsiensä välissä oli norsunluinen risti.
Rouva Iversen jäi seisomaan oven suuhun, katsoen sieltä silmiään räpytellen paareja; vasta kun rouva Permaneder ilmestyi kokonaan mustiin puettuna, kasvot itkusta pöhöllään arkihuoneen oviverhojen väliin ja kehoitti häntä lempeästi astumaan lähemmä, rohkeni hän astua kappaleen matkaa eteenpäin parkettilattialla. Hän seisoi kädet riskissä ulkonevan vatsansa päällä katsellen kapeine, mustine silmineen kasveja, haarakynttilöitä, silkkinauhoja, koko tuota valkoisen silkin paljoutta, ja Thomas Buddenbrookin kasvoja. Olisi ollut vaikea määritellä noiden kalpeiden, raskaudentilan kuluttamien kasvojen ilmettä. Viimein hän sanoi: »Niin…», nyyhkäisi kerran — yhden ainoan kerran — aivan lyhyeen ja melkein huomaamattomasti ja kääntyi menemään.
Rouva Permanederiä miellyttivät tuollaiset vierailut. Hän ei poistunut talosta, vaan valvoi väsymättömällä innolla kunnianosoituksia, jotka tulivat hänen veljensä maallisten jäännösten osaksi. Kurkunpää-ääntään käyttäen luki hän moneen kertaan sanomalehtikirjoitukset, joissa ilmaistiin kaikki veljen ansiot, samoin kuin suvun satavuotisjuhlapäivänä, ja valitettiin hänen henkilönsä korvaamattomuutta. Hän oli läsnä arkihuoneessa lausumassa tervetulleiksi kaikkia surunvalittelijoita, jotka Gerda otti vastaan salongissa; ja näiden luku oli leegio. Hän neuvotteli useiden henkilöiden kanssa hautajaisista, joista oli tuleva suurenmoisen hienot. Hän järjesteli jäähyväiskohtauksia. Hän antoi konttorihenkilökunnan tulla sisään sanomaan johtajalleen viimeiset jäähyväiset. Ja sitten oli varastotyömiesten vuoro. Nämä vääntäytyivät suurine jalkoineen yli parketin, vetivät suunnattoman alamaisesti suupielensä alas ja levittivät ympärilleen paloviinan, purutupakan ja ruumiillisen työn hajua. He töllistelivät komeata paarilaitetta lakkejaan pyöritellen, ihmettelivät ensin ja ikävystyivät sitten, kunnes eräs viimein uskalsi tehdä lähtöä, minkä jälkeen kaikki muut mennä lohjustivat hänen kintereillään ulos… Rouva Permaneder oli haltioissaan. Hän väitti nähneensä monelta tipahtaneen kyyneleen partaan. Se ei ollut totta. Sellaista ei ollut tapahtunut. Mutta samapa se, kun hän nyt kerran oli luullut nähneensä sen ja se teki hänet onnelliseksi!
Tuli sitten maahanpaniaispäivä. Metalliarkku oli ilmanpitävästi suljettu ja kukilla peitetty, haarajalkojen kynttilät paloivat, talo täyttyi ihmisistä, ja surevien keskellä, niin perheenjäsenten kuin vieraiden, seisoi valtavimmassa majesteettisuudessaan pastori Pringsheim paarien pääpuolessa, ja hänen ilmeikäs päänsä nökötti kaularöyhelöllä aivan kuin lautasella.
Muuan hartiakas kantaja, eräänlainen mukava tarjoilijan ja juhlanjärjestäjän välimuoto, huolehti tilaisuuden ulkonaisesta menosta. Hän juoksi silinteri kädessä hiljaisin askelin portaita alas ja huusi läpitunkevalla kuiskausäänellä eteiseen, joka juuri oli täyttynyt virkapukuisista tullivirkamiehistä ja puseroihin, polvihousuihin ja silinteriin puetuista viljankantajista: »Huoneet ovat aivan täydet, mutta pylväskäytävässä on vielä tilaa… »
Sitten syntyi hiljaisuus; pastori Pringsheim alkoi puhua, ja hänen taidokas äänensä täytti mahtavana ja muuntelevana koko talon. Mutta hänen oikoessaan siunaten käsiään Kristuskuvan vieressä saapui talon eteen kalpean talvitaivaan valossa nelivaljakkoiset ruumisvaunut, ja toiset vaunut asettuivat niiden jälkeen jonoksi, joka ulottui katua pitkin alas virtaan asti. Talon ovea vastapäätä seisoi kivääri jalalla komppania sotamiehiä luutnantti von Throtan johdolla, joka paljastettu miekka kädessään katsoi hehkuvin silmin salongin uloketta kohti… Monet ympärillä olevissa ikkunoissa ja kadulla olijoista kurkottivat silloin kaulojaan.
Viimein syntyi liikettä eteisessä, luutnantin hiljainen komennushuuto kajahti, sotamiehet tekivät kunniaa kivääreillään, herra von Throta laski miekkansa alas, ja arkku tuli näkyviin. Neljän mustaan viittaan ja kolmikolkkahattuun puetun kantomiehen kantamana se keinui varovasti ulos ovesta, ja tuuli toi kukkien tuoksun uteliaita katsojia kohti, leyhäyttäen ruumisvaunujen katolla olevaa mustaa sulkatöyhtöä, liikuttaen hevosten turpakarvoja, hevosten, joita seisoi rivissä virtaan asti, sekä viputtaen ruumiskuskin ja ajajien mustia hatunharsoja. Silloin tällöin leijaili ilmassa joku yksinäinen lumihiutale painuen pehmeästi maahan.
Ruumisvaunuja vetävät hevoset, jotka olivat verhotut kokonaan mustalla peitteellä, jonka alta vain niiden levottomat silmät vilkkuivat, lähtivät liikkeelle neljän mustiin puetun miehen taluttamina, ja toiset saattohevoset lähtivät liikkeelle toinen toisensa jälkeen. Christian Buddenbrook astui pastorin kanssa ensimmäisiin vaunuihin. Seuraavassa ajoi pikku Johann hyvinvoivan näköisen hampurilaisen sukulaisen kanssa. Ja vitkalleen, vitkalleen, alakuloisena ja juhlallisena solui Thomas Buddenbrookin ruumissaatto eteenpäin, tuulen liehuttaessa kaikkien talojen puolitankoon vedettyjä lippuja… Virkakunnat ja viljankantajat kulkivat jalan.
Arkun edetessä surevien jonon saattamana hautuumaan käytäviä pitkin, ohi ristien, patsaiden, kappelien ja lehdettömien itkupajujen sekä lähetessä Buddenbrookien sukuhautaa seisoi siellä jo sotilaskunniavahti uudelleen kunniaa tehden, ja erään pensaikon takaa kajahtivat surumarssin hitaat, raskaat sävelet.