Jälleen oli suuri hautakivi kaiverrettuine sukukilpineen siirretty syrjään, ja jälleen seisoivat kaupungin herrat lehdettömän metsikön laidassa avonaisen haudan äärellä, johon nyt laskettiin Thomas Buddenbrook vanhempiensa viereen. Siinä he seisoivat, nuo arvon ja rikkauden edustajat, katse maahan luotuna tai pää alakuloisesti kallellaan, ja senaattorit erotti heidän joukostaan heidän valkoisista hansikkaistaan ja kravateistaan. Mutta kauempana tungeksivat muut virkamiehet, viljankantajat, konttoristit ja varastomiehet.
Soitto vaikeni, pastori Pringsheim puhui. Ja kun hänen siunaussanansa olivat kajahtaneet koleassa ilmassa, varustautuivat kaikki pusertamaan vielä kerran edesmenneen veljen ja pojan kättä.
Se oli pitkällinen toimitus. Christian Buddenbrook otti vastaan surunvalittelut puolittain hajamielisen, puolittain nolon näköisenä, jollainen ilme hänellä tavallisesti oli juhlatilaisuuksissa. Pikku Johann seisoi paksuun kultanappiseen merimiespukuunsa puettuna hänen vieressään, piti sinertävien varjojen ympäröimiä silmiään alasluotuina, katsomatta kehenkään, ja käänsi päänsä arasti irvistäen vinosti tuulta vasten.
YHDESTOISTA OSA.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Juuri kun ajattelee jotakin henkilöä tuumien, että mitenkähän hänenkin on käynyt elämässä, voikin äkkiä muistaa, ettei tämä enää kävelekään kaupungin kaduilla, ettei tämän ääni enää kaiukaan yleisessä äänikonsertissa, vaan että hän on kadonnut iäksi näyttämöltä ja nukkuu jonkin multakummun alla kaupungin portin ulkopuolella.
Kosulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, Gotthold-sedän leski, oli kuollut. Hänellekin, joka kerran oli ollut niin ankaran riidan aiheuttaja perheen keskuudessa, oli kuolema suonut sovittavan ja kirkastavan kruununsa, ja hänen kolme tytärtään, Friederike, Henriette ja Pfiffi, tunsivat nyt olevansa oikeutetut ottamaan vastaan sukulaisensa, näiden tullessa surunvalittelulle, loukkaantuneen näköisinä, aivan kuin sanoen: »Siinä nyt näette, teidän vainonne on saattanut hänet hautaan!»… Vaikka konsulitar oli elänyt ikivanhaksi…
Madame Kethelsen oli myös saanut rauhan. Kärsittyään viimeisen vuoden leinisärkyä oli hän hiljaa, koruttomasti, lapsenuskoineen muuttanut manalle, sisarensa kadehtimana, joka vielä nytkin silloin tällöin sai taistella pieniä järkeisuskoisia kiusauksia vastaan, vaikka hän tuli yhä kumarammaksi ja pienemmäksi ja oli sitkeämmän rakenteensa vuoksi pakotettu viipymään tässä pahassa maailmassa.
Konsuli Peter Döhlmann oli myös kutsuttu isiensä luo. Hän oli pannut koko omaisuutensa aamiaisiin, oli viimein kuollut Hunyadi-Janokseen ja jätti tyttärelleen kahdensadan markan vuotuiset korot, esitettyään tunnetun Döhlmann-nimen perusteella, että hänet otettaisiin Johannis-klosteriin.
Justus Kröger oli myös kuollut, ja se oli paha juttu, sillä nyt ei mikään enää estänyt hänen heikkotahtoista vaimoaan myymästä viimeisiä hopeoitaan voidakseen lähettää rahaa rappiolle joutuneelle pojalleen Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla kulkurinelämäänsä….