Mitä Christian Buddenbrookiin tulee, olisi häntä ollut turha hakea kaupungista; hän ei enää elänyt sen muurien sisällä. Vajaan vuoden kuluttua veljensä senaattorin kuolemasta oli hän muuttanut Hampuriin, jossa hän oli Jumalan ja ihmisten edessä mennyt naimisiin erään neiti Aline Puvogelin kanssa, johon hän jo vuosia sitten oli ollut läheisessä suhteessa. Kukaan ei ollut voinut estää häntä siitä. Hänen äidinperintönsä, jonka koroista toiset puolet muuten aina olivat menneet Hampuriin, oli siirtynyt herra Stephan Kistenmakerin hoitoon, hänen kuolleen ystävänsä testamentin määräyksen mukaisesti; mutta muuten oli Christian oma herransa… Heti kun hänen avioliittonsa oli tullut tunnetuksi, kirjoitti rouva Permaneder rouva Aline Buddenbrookille Hampuriin pitkän, erittäin vihamielisen kirjeen, joka alkoi puhuttelusanalla »Madame!» ja sisälsi huolellisesti myrkytetyin sanoin sen ilmoituksen, ettei rouva Permaneder ollut milloinkaan pitävä häntä ja hänen lapsiaan sukulaisinaan.
Herra Kistenmaker oli Thomas Buddenbrookin testamentin toimeenpanija, Buddenbrookilaisen omaisuuden hoitaja ja pikku Johannin holhooja, ja hän ymmärsi pitää arvossa nämä toimet. Ne tuottivat hänelle mitä tervetulleinta askartelua, ne oikeuttivat hänet pyyhkimään pörssissä kaikkinaisin liikarasituksen elein päätänsä ja vakuuttamaan toisille, että työ oli tappaa hänet… puhumattakaan siitä, että hän sai nostaa jokaisesta vaivannäöstään kaksi prosenttia kokonaisomaisuudesta, jonka hän suoritti suurella täsmällisyydellä. Mutta muuten hänellä ei ollut paljon menestystä kauppa-asioiden alalla ja hän sai hyvin pian osakseen Gerda Buddenbrookin tyytymättömyyden.
Asiat olivat sillä kannalla, että kauppahuoneen piti lakata olemasta vuoden kuluessa. Se oli senaattorin viimeinen tahto. Rouva Permaneder oli äärimmäisen kiihtynyt tuon asian johdosta. »Entä Johann, pikku Johann, Hanno?!» kyseli hän… Tuo tosiasia, että hänen veljensä oli jättänyt ottamatta huomioon poikansa ja ainoan perillisensä, ettei hän ollut antanut kauppahuoneen jäädä eloon siirtymään kerran tämän käsiin, oli hänelle suuri pettymys ja suru. Usein itki hän sitä, että heidän kuuluisan, kunnianarvoisan kauppahuoneensa kilpi, tuo monien polvien perinnöksi jättämä kalleus, oli otettava alas ja sen historia loppuva, vaikka oli olemassa suoraan polveutuva perillinen. Mutta sitten hän lohdutteli itseään sillä, etteihän kauppahuoneen loppu sentään merkinnyt suvun loppua, vaan että hänen veljenpoikansa oli aloittava uuden ja voimakkaan elämäntyön ja suorittava korkean kutsumuksensa, joka oli hänen isiensä nimen kuuluksi tekeminen ja suvun saattaminen uuteen kukoistukseen. Eihän hän turhan vuoksi ollut niin paljon isoisänsä näköinen…
Liikkeen lopettaminen alkoi siis herra Kistenmakerin ja vanhan herra Marcuksen johdolla, ja se sai sanomattoman surkuteltavan lopun. Annettu määräaika oli ylen lyhyt, siitä täytyi pitää kiinni kirjaimellisen tarkasti ja aika oli täpärällä. Epävakaiset asiat saatettiin selviksi kiirehtien ja epäsuotuisasti. Toinen hätäilty ja epäedullinen myynti seurasi toistaan. Varasto, viljamakasiinit muutettiin rahaksi mitä vahingollisimmalla tavalla. Ja sen, mitä herra Kistenmakerin hätiköinti ei tärvellyt, pilasi vanhan herra Marcuksen vitkastelu, jonka kerrottiin talvella ennen kaupungille lähtöään lämmittävän huolellisesti uunin edessä ei vain päällystakkiaan ja hattuaan, vaan keppinsäkin, ja joka, jos kerrankin tarjoutui edullinen kaupantekotilaisuus, varmasti löi sen laimin… Sanalla sanoen, vahinkoja kasautui yhä enemmän. Thomas Buddenbrookin kirjojen mukaan oli hänen jälkeensä jättämä omaisuus kuudensadanviidenkymmenentuhannen markan suuruinen; vuosi testamentin avaamisen jälkeen havaittiin, ettei tuota summaa saatu kokoon lähimailleenkaan…
Kaupungissa oli liikkeellä epämääräisiä ja liioiteltuja huhuja epäsuotuisista kaupoista, ja näitä tuki vielä sekin seikka, että Gerda Buddenbrook aikoi myydä suuren talonsa. Kerrottiin kummia siitä, mikä hänet mahtoi pakottaa siihen ja mikä sai Buddenbrookilaisen omaisuuden sulamaan kokoon; ja niin tapahtui, että kaupungissa vähitellen alkoi levitä käsitys, joka ensin hämmästytti ja oudoksutti senaattori Buddenbrookin leskeä, mutta joka hänen sitten täytyi kokea kasvavalla vastenmielisyydellä omassa talossaan. Hänen kertoessaan eräänä päivänä kälylleen, että useat käsityöläiset ja hankkijat olivat vaatineet sopimattomalla tavalla muutamien suurempien maksuerien suorittamista, jäi rouva Permaneder pitkäksi aikaa katsomaan eteensä suu auki ja purskahti sitten raikuvaan nauruun… Gerda Buddenbrook oli niin loukkaantunut, että hän ilmaisi jo päättäneensä lähteä pikku Johannin kanssa koko kaupungista Amsterdamiin vanhan isänsä luo, jossa hän taas pitkästä aikaa saisi soittaa tämän kanssa viuluduettoja. Mutta se herätti rouva Permanederin taholta sellaisen kauhistuksen myrskyn, että hän toistaiseksi luopui tuumastaan.
Kuten odotettavissa oli, ulottui rouva Permanederin vastustus myös hänen veljensä rakennuttaman talon myyntiaikeisiin. Hän koetti selitellä, miten huonon vaikutuksen se kaupungilla aikaansaisi, ja valitti, että se oli merkitsevä heidän nimelleen uutta iskua. Mutta hänen täytyi kuitenkin tunnustaa, että olisi ollut epäkäytännöllistä pitää kunnossa ja asuttuna tuota suurta ja komeaa taloa, joka oli ollut Thomas Buddenbrookin kalliiksi käyvä ylellisyys-oikku, ja että Gerdan halu asettua johonkin pieneen mukavaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle, luontoon, saattoi olla ymmärrettävissä…
Herra Goschin, kaupanvälittäjä Goscbin silmissä väikkyi nyt onnen päivä. Muuan tapahtuma kirkasti hänen vanhuuspäivänsä, niin että hänen jäsenensäkin lakkasivat vapisemasta moneksi tunniksi. Tapahtui näet, että hän sai katsahtaa Gerda Buddenbrookin salonkiin, istua tätä vastapäätä nojatuolissa ja neuvotella hänen kanssaan kasvoista kasvoihin hänen talonsa myyntihinnasta. Lumivalkean tukan harattaessa joka puolelta kasvoille tuijotti hän rouvan kasvoihin, alta kulmain, leuka hirmuisesti eteentyönnettynä, ja hänen onnistui näyttää aivan kyttyräselkäiseltä. Hänen äänensä sihisi, mutta hän puhui kylmästi ja virallisesti, eikä mikään ilmaissut hänen sielunsa järkytystä. Hän sitoutui ottamaan talon myytäväkseen, ojensi kätensä ja tarjosi siitä kavalasti hymyillen kahdeksankymmentäviisituhatta markkaa. Se oli hyväksyttävä hinta, sillä tappio oli väistämätön tämän loistorakennuksen myynnissä. Mutta ensin täytyi kuulla herra Kistenmakerin mieltä, ja Gerda Buddenbrookin täytyi päästää herra Gosch menemään sopimatta hänen kanssaan kaupasta; ja kävi ilmi, ettei herra Kistenmaker ollut halukas suostumaan minkäänlaisiin oikeutensa luovutuksiin. Hän ylenkatsoi herra Goschin tarjousta, nauroi sille ja vannoi, että talosta piti saada paljon enemmän. Ja hän vannoi ja manaili niin kauan, että hän viimein oli pakotettu myymään talon seitsemälläkymmenelläviidellätuhannella markalla eräälle vanhallepojalle, joka palattuaan pitkäaikaisilta matkoilta halusi asettua kaupunkiin…
Herra Kistenmaker huolehti myös uuden talon, miellyttävän pienen huvilan ostosta, josta ehkä tuli maksetuksi hiukan liian suuri hinta, mutta joka sijaitsi Burgtorin takana vanhan kauniin kastanjakujan varrella, jota ympäröi sievä puutarha ja keittiötarha ja joka oli Gerda Buddenbrookin toivomusten mukainen… Sinne nyt muutti senaattorin rouva poikineen, palvelusväkineen ja osittaisine huonekalustoineen syksyllä vuonna seitsemänkymmentäkuusi, huonekaluston toisen osan jäädessä rouva Permanederin suruksi entiseen taloon ja joutuessa tuon kaupunkiin asettuneen vanhanpojan saaliiksi.
Vielä lisää muutoksia! Mamsseli Jungmann, Ida Jungmann, siirtyi neljänkymmenenvuotisen palvelusajan jälkeen pois Buddenbrook-suvun keskuudesta ja palasi takaisin länsipreussiläiseen kotiseutuunsa viettääkseen omaisten keskuudessa elämänsä illan. Totta puhuaksemme senaattorin rouva antoi hänen mennä. Tuo kunnon sielu oli edellisen miespolven luisuessa pois hänen vaikutuspiiristään — löytänyt pikku Johannin, jota hän oli hellinyt ja hoidellut, jolle hän oli lukenut Grimmin satuja ja kertonut sedästään, joka oli kuollut nikotukseen. Mutta nyt ei pikku Johann ollut oikeastaan enää lainkaan pieni, vaan viisitoistavuotias nuorukainen, jota hän ei voinut, tämän heikkoudesta huolimatta, hyödyttää tarpeeksi… ja tämän äidin kanssa hän oli ollut jotakuinkin epämiellyttävissä väleissä jo kauan. Hän ei ollut koskaan pitänyt tätä rouvaa, joka oli tullut taloon niin paljon myöhemmin kuin hän itse, oikein perheeseen kuuluvana ja täysivertaisena, ja hän oli sitäpaitsi viime vuosina, vanhan palvelijan omahyväisyydellä, alkanut ottaa itselleen liikoja oikeuksia. Hän herätti pahennusta pitäessään itseään liian tärkeänä henkilönä ja sekaantuessaan joskus asiaankuulumattomalla tavalla taloudenpitoon… Asema kävi kestämättömäksi, syntyi kiivaita kohtauksia, ja vaikka rouva Permaneder puhui hänen puolestaan samalla sanavalmiudella, jolla hän oli rukoillut vanhojen asuinrakennusten ja huonekalujen säilyttämistä, sai vanha Ida lähteä talosta.
Hän itki katkerasti sen hetken lähestyessä, jolloin hänen oli sanottava hyvästit pikku Johannille. Tämä syleili häntä, vei sitten kädet selkänsä taa, nojasi toiseen jalkaansa ja katsoi Idan lähtöä sama miettivä, sisäänpäin kääntynyt ilme kullanruskeissa, sinertävien varjojen ympäröimissä silmissään, joka niissä oli ollut hänen isoäitinsä ruumiin ääressä, hänen isänsä kuollessa, suurta taloutta hajoitettaessa ja monen vähemmän mullistavan tapauksen sattuessa… Vanhan Idan lähtö muodostui hänen käsityksessään aikaisempien lohkomis- ja hajoamisilmiöiden johdonmukaiseksi jatkoksi, joita hän oli tullut näkemään. Se ei enää kummastuttanut häntä; se ei ollut milloinkaan kummastuttanut häntä sanottavammin. Toisinaan, kun hän kohotti vaaleanruskeiden kiharoiden peittämää päätään, huulet aina vähän vinossa, hienojen sierainten avautuessa herkästi, näytti siltä, kuin hän olisi haistellut tunnustellen ympärilleen, odottaen tuntevansa tuon hajun, tuon merkillisen tutun hajun, jota kukkien paljous ei ollut voinut hälventää hänen isoäitinsä paarien ääressä…