Joka kerran kun rouva Permaneder käväisi kälynsä luona, veti hän veljenpoikansa viereensä ja alkoi puhua tälle Buddenbrook-suvun menneisyydestä ja tulevaisuudesta, jonka edustaja hän, pikku Johann, Jumalan armosta oli. Mitä autiommalta nykyisyys tuntui, sitä laajemmin hän kuvaili kuinka hienosti hänen isovanhempainsa talossa oli eletty ja kuinka Hannon isoisänisoisä oli ajanut nelivaljakolla läpi koko Saksan… Eräänä päivänä hän sai ankaran vatsakohtauksen sen johdosta, että Friederike, Henriette ja Pfiffi olivat yksimielisesti väittäneet Hagenströmien olevan kaupungin hienointa hienostoa…
Christianista kuului huolestuttavia tietoja. Avioliitto ei näyttänyt vaikuttaneen suotuisesti hänen vointiinsa. Kaameat harhanäöt ja pakkomielikuvat olivat lisääntyneet arveluttavassa määrässä, ja hän oli vaimonsa ja lääkärin neuvosta lähtenyt sairaalaan. Hän ei viihtynyt siellä, vaan kirjoitteli surkeita kirjeitä omaisilleen toivoen kiihkeästi pääsevänsä pois tuosta laitoksesta, jossa häntä tunnuttiin kohdeltavan hyvin ankarasti. Mutta häntä ei päästetty vapaaksi, ja se oli kai parasta hänelle. Joka tapauksessa oli hän saattanut vaimonsa sellaiseen asemaan, jossa tämä, käytännöllisten ja yhteiskunnallisten etujen turvin saattoi jatkaa aikaisempaa riippumatonta elämäntapaansa vastuksitta ja häiriöittä.
TOINEN LUKU.
Herätyskellon koneisto läpsätti ja tärisi velvollisuudentuntoisesti ja julmasti. Se oli käheää särähtelevää rämpätystä enemmän kuin soimista, sillä kello oli vanha ja kulunut; mutta sitä kesti kauan, toivottoman kauan, sillä se oli huolellisesti vedetty.
Hanno Buddenbrook säikähti. Tuon hänen yöpöydältään, korvan juuresta kuuluvan pahansuovan, mutta uskollisen pärinän ääni sai nyt, kuten joka aamu, hänen sisimpänsä käpertymään kokoon myrtymyksestä, valituksesta ja epätoivosta. Ulkonaisesti hän oli aivan rauhallinen, ei edes muuttanut asentoaan vuoteessaan, repäisi ainoastaan silmänsä auki, aamu-unesta heräten.
Hänen talvisen kylmässä huoneessaan oli aivan pimeä; ei voinut erottaa yhtään esinettä, ei myöskään kellon viisareita. Mutta hän tiesi kellon olevan kuusi, sillä hän oli eilen illalla asettanut herätyskellon siten… Eilen… eilen… Tuumien jännitetyin hermoin tulensytyttämistä ja ylösnousua jäi hän liikkumatta selälleen, ja vähitellen palasi hänen tietoisuuteensa kaikki se, mikä eilen oli täyttänyt hänen mielensä…
Oli ollut sunnuntai, ja kärsittyään monta päivää peräkkäin hirveätä piinaa tohtori Brechtin käsissä oli korvaukseksi saanut tulla äidin mukana teatteriin kuulemaan »Lohengriniä». Hän oli odottanut tuota iltaa jo viikon. Valitettavasti oli vain moisten juhlahetkien edellä niin monenlaista pahaa, joka pilasi viime hetkeen asti odotuksen ilon. Mutta vihdoinkin oli koulu sitten loppunut lauantaina, ja porauskone oli viimeisen kerran ritissyt hänen suussaan kipua tuottaen… Nyt oli kaikki voitettu, sillä läksyjenluvun hän oli lykännyt päättävästi sunnuntai-illan taakse. Mitä oli maanantai? Oliko se milloinkaan koittava? Kuka uskoo maanantaihin, kun on kuuleva sunnuntai-iltana »Lohengrinin»… Hän oli aikonut nousta maanantaiaamuna varhain ylös toimittaakseen nuo joutavat asiat silloin — sillä hyvä! Ja sitten hän oli kulkenut mieli vapaana, iloiten sydämestään tulevasta illasta, soitellut haaveillen flyygelin ääressä ja unohtanut kaikki vaivat ja vastukset.
Ja sitten oli onni muuttunut todellisuudeksi. Se oli tullut häntä vastaan pyhine intoineen, salaisine mielenliikutuksineen ja vapistuksineen, äkillisine sisäisine nyyhkäyksineen, koko ylenpalttisine, korvaamattomine hurmauksineen… Tosin eivät orkesterin halpahintaiset viulut olleet alkusoiton aikana soineet oikein hyvin, ja eräs lihava, itserakas mies, jolla oli leivänruskea täysiparta, oli liukunut esiin ruuhessaan luonnottomasti töksähdellen, ja viereisessä aitiossa oli istunut hänen holhoojansa herra Stephan Kistenmaker, joka oli moittinut, että pojan annettiin huvitella ja ohjattiin siten hänen ajatuksensa pois velvollisuuksista. Mutta suloinen, kirkastettu musiikki oli saanut hänet unohtamaan kaikki puutteet ja mieliharmit…
Viimein se kuitenkin oli loppunut. Sointuva, säihkyvä onni oli vaiennut ja sammunut, polttavin ohimoin oli hän huomannut olevansa kotona huoneessaan ja nähnyt, että vain pari tuntia erotti hänet enää seuraavasta harmaasta arkipäivästä. Ja silloin hänet oli vallannut täydellinen avuttomuuden ja alakuloisuuden tunne, jonka hän jo tunsi ennestään. Hän oli taas kokenut, miten kipeää kauneus tekee, miten se järkyttää tunteita ja saattaa ihmisen kaipaavaan epätoivoon, jäytäen samalla jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa rohkeutta ja kelpoisuutta. Näin hirveän toivottomana ja raskaana se ei ollut vielä milloinkaan painanut häntä; ja hänen oli täytynyt taas sanoa itselleen, ettei häntä painanut vain hänen henkilökohtaisten huoliensa taakka, vaan jokin, joka sielun alkuajoista asti oli ollut sen hartioilla ja joka vielä kerran sen musertaisi…
Sitten hän oli vetänyt herätyskellon ja nukkunut niin syvään ja sikeään uneen kuin ei hän enää ikinä heräisi. Ja nyt oli edessä maanantai, ja kello oli kuusi, ja kaikki läksyt olivat lukematta!