Hän kohottautui ylös ja sytytti yöpöydällään olevan kynttilän. Mutta kun hänen käsivarsiaan ja hartioitaan alkoi palella jääkylmässä ilmassa, pistäytyi hän sukkelasti takaisin peitteen alle.
Viisarit osoittivat kellon olevan kymmenen minuuttia yli kuuden… Oli järjetöntä nousta vuoteesta ja ruveta lukemaan, se oli liian paljon vaadittu, joka tuntia varten oli jotakin valmistettavaa, ei kannattanut alkaakaan, hänen määräämänsä lukuaika oli liian lyhyt. Ja oliko sitten niin varma, että hänen vuoronsa tulisi tänään kemiassa ja latinassa? Se oli otaksuttavaa, inhimillisten laskelmien mukaan se oli hyvin otaksuttavaa. Mitä Ovidiukseen tulee, olivat äskettäin olleet esillä ne nimet, jotka alkoivat kirjaimiston viime kirjaimilla, ja tänään tulisi todennäköisesti alettavaksi A:sta ja B:stä. Mutta eihän se sittenkään ollut ehdottoman varmaa ja epäilemätöntä! Saattoihan säännössä olla poikkeuksiakin! Hyvänen aika, eikö sattuma toisinaan saanut aikaan kummempiakin… Ja hänen näin punnitessaan asiaa puolin ja toisin sekaantuivat hänen ajatuksensa ja hän nukkui uudelleen.
Pieni ja kolkko koulupojan huone vuoteen yläpuolella riippuvine sikstiiniläistä madonnaa esittävine kuparipiirroksineen, keskellä lattiaa seisovine levypöytineen, huolimattomasti täyteen sullottuine kirjapöytineen, jäykkäjalkaisine mahonkipulpetteineen ja kapeine pesupöytineen oli vaipunut hiiskumattomaan hiljaisuuteen; kynttilä loi vain ympärilleen häilyvää valoaan. Ikkunassa kukkivat jääkukat; uutimia ei oltu laskettu kokonaan alas, jotta valo lankeaisi sisään aikaisemmin. Ja Hanno Buddenbrook nukkui poski tyynyä vasten. Hän nukkui huulet raollaan, luomet lujasti suljettuina, palavan, tuskallisen antaumuksen ilme kasvoillaan ja pehmeä, vaaleanruskea, kihara tukka ohimoillaan. Ja vähitellen kadotti yöpöydällä palava tuikku punakellertävän hohteensa, ja ikkunan jäämetsän takaa alkoi virrata huoneeseen aamun kalpea valo.
Kellon ollessa seitsemän heräsi hän kauhistuen uudelleen. Nyt oli viimeinenkin vara-aika mennyt. Ei auttanut muu kuin nousta ja kestää se minkä tuleman piti. Oli vielä tunti koulun alkamisaikaan… Aika oli niukka, ei ollut puhettakaan läksyjenluvusta. Mutta siitä huolimatta jäi hän yhä sänkyyn mieli täynnä katkeruutta, surua ja nuhdetta tuon raa'an väkipakon johdosta, joka olisi vaatinut häntä nousemaan lämpimästä vuoteesta kolkossa hämärässä ja lähtemään pahansuopien ihmisten pariin, jossa uhkasi hätä ja vaara. Vielä kaksi lyhyttä minuuttia, eikö niin? kysyi hän tyynyltään ylitsevuotavan hellästi.. Ja sitten uhman puuskassa salli hän itselleen viisi minuuttia, ummistaen vielä hetkiseksi silmänsä, raotti milloin toista, milloin toista ja tuijotti epätoivoisesti minuuttiviisaria, joka kulki tylsänä, tietämättömänä määrättyä rataansa…
Kymmenen minuuttia yli seitsemän hän karkaisi luontonsa ja alkoi liikkua mitä joutuisimmin edestakaisin huoneessa. Kynttilä paloi edelleenkin, sillä paljas päivänvalo ei vielä riittänyt. Puhaltaessaan sulaksi yhden ruudussa olevan jääkukan näki hän ulkona olevan sumua.
Häntä vilutti kauheasti. Kylmä puistatti toisinaan aivan kipeää tehden koko hänen ruumistaan. Hänen sormenpäitään poltti ja ne olivat niin paisuneet, ettei kynsiharjasta ollut mihinkään. Hänen pestessään yläruumistaan vaipui sieni puutuneesta kädestä lattialle ja hän seisoi siinä höyryten kuin hiestynyt hevonen.
Viimein hän sitten kuitenkin seisoi valmiiksi puettuna, huohottaen ja murheellisin silmin keskipöydän ääressä, tarttui nahkalaukkuun ja ponnisti kaikki jälelläolevat sielunvoimansa, joita epätoivo ei ollut musertanut, ahtaakseen siihen tarvittavat kirjat. Hän katsoi jännittyneesti eteensä ja mumisi: »Uskontoa… latinaa… kemiaa…» ja latoi kuluneet ja musteen tahraamat pahvikannet toisiaan vasten…
Pikku Johann oli jo jokseenkin pitkä. Hän oli täyttänyt viisitoista vuotta eikä enää käynyt puettuna kööpenhaminalaiseen merimiespukuun, vaan vaaleanruskeaan jakettipukuun, johon kuului sininen, valkopilkullinen kravatti. Hänen liiveissään riippui ohuet kultaiset kellonvitjat, jotka olivat isoisänisän perintöä, ja oikean käden nimettömässä sormessa oli vanha perintösinettisormus vihreine kivineen, joka samoin oli joutunut nyt hänelle… Hän veti ylleen paksun, villaisen talvipäällystakkinsa, painoi hatun päähänsä, tempasi laukun, sammutti kynttilän ja loikki portaita alas eteiseen, täytetyn karhun ohi, oikealla olevaan ruokasaliin.
Neiti Clementine, äidin uusi sisäneitsyt, laiha tyttö, jolla oli poltetut otsakiharat, terävä nenä ja likinäköiset silmät, oli jo siellä ja toimitteli jotakin ruokapöydän luona.
»Mitä kello oikeastaan on?» kysyi Hanno hampaiden välitse, vaikka hän hyvin tiesi ajan.