»Neljännestä vailla kahdeksan», vastasi sisäkkö osoittaen seinäkelloa laihalla punaisella kädellään, joka oli leininlyömän näköinen. »Teidän pitää joutua, Hanno…» Näin sanoen laski hän höyryävän kupin pojan eteen ja työnsi leipäkorin, voilautasen, suolan ja munakupin lähemmäs.
Toinen ei sanonut enää muuta, vaan tarttui leipään ja alkoi seisaaltaan, hattu päässä ja laukku kainalossa, hörppiä kaakaota. Kuuma juoma vihloi hirveästi erästä poskihammasta, jonka herra Brecht juuri oli korjannut… Hän jätti puolet juomatta, ei koskenut myöskään munaan, äännähti epäselvästi, huulet vinossa jotakin hyvästin tapaista ja lähti juosten talosta.
Kello oli kymmentä vailla kahdeksan hänen sivuuttaessaan etupihan, jättäessään taakseen pienen punaisen huvilan ja alkaessaan rientää talvista kujaa oikealle… Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan minuuttia. Ja tie oli pitkä. Eikä sumussa tahtonut nähdä miten pitkällä milloinkin oli! Hän veti henkeensä ja huokui taas ulos tuota sakeaa, jääkylmää sumua, hengitti koko kapean rintansa voimalla, painoi kielen hammasta vasten, jossa vielä tuntui kuuman kaakaon vaikutus, ja jännitti jalkalihaksiaan suunnattomasti. Hän oli hikinen, mutta tunsi silti palelevansa. Hänen kylkeään alkoi pistellä. Niukka aamuateria piti ääntä hänen vatsassaan tämän kiireisen kävelyn johdosta, hän tunsi pahoinvointia, ja sydän läpätti kuin jokin irtonainen kappale, ollen salvata häneltä hengen.
Burgtor, vasta Burgtor, ja kello oli jo neljä minuuttia vailla kahdeksan! Ponnistaessaan edelleen kylmää hikeä uhkuen, kipua ja pahoinvointia tuntien ja hätäisin mielin koetti hän katsella, eikö missään enää näkyisi toisia koululaisia… Ei yhtään ainoata. Kaikki olivat jo perillä, ja kellot kuuluivat lyövänkin jo kahdeksan! Niiden ääni kaikui kaikista torneista sumun läpi, ja Marian-kirkon kellot soittivat hetken kunniaksi vielä »Herraa hyvää kiittäkää»… Ne soittivat sen aivan väärin, havaitsi Hanno raivoissaan, niillä ei ollut aavistustakaan rytmistä, ja ne olivat hyvin huonossa vireessä… Mutta ei tämä ollut vielä mitään, ei mitään! Hän oli myöhästyvä, siitä ei enää ollut epäilystä. Koulun kello oli jäljessä, mutta hän oli myöhästyvä sittenkin, varmasti. Hän tuijotti vastaantulijoita. Nämä olivat matkalla konttoreihinsa ja liikkeisiinsä eivätkä pitäneet kiirettä, sillä heitä ei uhannut mikään. Moni vastasi hänen kadehtivaan ja valittavaan katseeseensa, katsahti hänen läkähtymäisillään olevaa muotoaan ja hymyili. Häntä raivostutti tuo hymy. Mitä he luulivat, mikä käsitys noilla huolettomilla olennoilla oli aseman laadusta? Tuo teidän hymynne on raakuutta, olisi hänen tehnyt mieli huutaa heidän jälkeensä! Saattoiko heitä naurattaa se, että toinen pihalle tultuaan kaatuisi kuoliaana maahan!…
Pitkä kilisevä soitto, maanantairukousten aloittamisen merkki kaikui hänen korviinsa hänen ollessaan kahdenkymmenen askeleen päässä pitkästä, punaisesta, kahdella rautaportilla varustetusta muurista, joka erotti etupihan kadusta. Jaksamatta enää juosta puski hän eteenpäin vartalo etunojossa, jalkojen koettaessa jotenkuten estää kaatumista liikkuessaan eteenpäin kompuroiden ja laahaten, ja saapui siten lähimmälle portille soiton jo vaiettua.
Herra Schlemel, vahtimestari, tanakka karkeapartainen, työläisen näköinen mies oli juuri sulkemassa sitä. »Vieläkö nyt…» sanoi hän päästäen oppilas Buddenbrookin livahtamaan sisään… Kenties, kenties hän saattoi pelastua. Täytyi koettaa pujahtaa luokkahuoneeseen, odottaa siellä hiljaa rukousten loppua, jotka pidettiin voimistelusalissa, ja olla olevinaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja puhkuen, huohottaen ja kylmän hien kostuttamana laahusti hän punaisilla muurikivillä lasketun pihan poikki ja sitten kirjavilla laseilla varustetusta ovesta sisään…
Koulussa oli kaikki uutta, siistiä ja kaunista. Aika oli perinyt omansa: entisen luostarikoulun vanhat harmaat, romahtamaisillaan olevat seinät, joiden sisällä vielä edellinen polvi oli päntännyt tieteitä, olivat hajoitetut maahan, ja niiden sijalle oli kohonnut uusia, ilmavia, komeita rakennuksia. Entinen tyyli oli säilytetty, ja käytävien ja ristikäytävien yllä kaareutuivat juhlalliset goottilaiset holvikaaret. Mutta valaistukseen, lämmitykseen, tilavuuteen, luokkahuoneiden valoisuuteen, opettajahuoneiden mukavuuteen, kemia-, fysiikka- ja piirustussalin käytännölliseen järjestelyyn nähden vallitsi koulussa täydellinen nykyajan henki…
Hanno Buddenbrook hiipi nääntyneenä seinänviertä pitkin, vilkuen ympärilleen… Jumalan kiitos, kukaan ei nähnyt häntä. Kaukaa käytävistä kuului oppilasjoukkojen ja opettajien liikettä näiden vyöryessä voimistelusaliin noutaakseen sieltä hengellistä vahvistusta viikon työlle, mutta tällä puolen oli hiljaista, ja korkkimatolla peitetty rappukäytäväkin oli aivan tyhjä. Varovasti, varpaisillaan, henkeä pidättäen, jännittyneesti kuulostellen luikki hän ylös. Hänen luokkansa, realilinjan keskikoulu-osaston lähinnä viimeinen, sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa, vastapäätä portaita; ovi oli auki. Viimeiselle askelmalle tultuaan katsoi hän pitkään käytävään, jonka kummallakin puolella oli porsliinikilvellä varustettuja, eri luokkahuoneisiin vieviä ovia, otti pari kolme pitkää askelta ja oli turvassa luokassa.
Huone oli tyhjä. Leveiden ikkunoiden edessä oli vielä verhot, ja palavat kaasulamput, jotka riippuivat katosta, pihisivät hiljaa. Vihreät verhot jakoivat valoa kolmen kaksi-istuimisen vaalean pulpettiryhmän yli, joita vastapäätä oli tumma, arvonantoa herättävä juhlallinen kateederi. Vaalea paneeli peitti seinien alaosan, ja yläosan paljasta kalkkipintaa koristi pari karttaa. Kateederin toisella puolen oli suuri taulu jalustallaan.
Hanno meni paikalleen, joka oli jotakuinkin keskellä huonetta, työnsi laukun pulpettiin, vaipui kovalle istuimelle, laski kädet kaltevalle laudalle ja painoi päänsä niitä vasten. Sanomattoman suloinen tunne värisytti häntä. Tämä paljas ja ankaran näköinen huone oli ruma ja vastenmielinen, ja hänen sydäntään painoi koko aamupäivä tuhansine vaaroineen, mutta hän oli nyt ainakin ensi aluksi turvassa, oli saanut ruumiillisen suojan ja saattoi antaa asioiden langeta niskaansa. Ensimmäinen tunti, herra Ballerstedtin pitämä uskontotunti, oli sitäpaitsi jotakuinkin vaaraton… Korkealla seinässä olevan lämmityslaitoksen pyöreän aukon paperiläpän vipajamisesta näkyi, miten lämmin ilma virtasi huoneeseen, ja kaasulamputkin huokuivat lämpöä. Ah, nyt saattoi oikaista itsensä ja antaa jäykistyneiden, hikisten jäsenien hitaasti norjeta ja sulaa. Hyvältä tuntuva, epäterve kuumuus kohosi hänen päähänsä, pani hänen korvansa soimaan ja himmensi katseen…